Kymenlaakson Reserviläispiiri ry:n syyskokous pidetään torstaina 28.10.2021 klo.18.00 Myllykosken seuratalossa, osoite Myllykoskentie 3, 46800 Myllykoski. Ennen varsinaista kokousta pidetään reserviupseeripiirin kanssa yhteinen ohjelmaosuus.
17.30 Valtakirjojen tarkastus ja tervetuliaiskahvit
RESERVIUPSEERIPIIRIN KANSSA YHTEINEN OHJELMA ALKAEN KLO 18.00
Tervetulotoivotus, Reserviläispiirin edustaja
Puolustusvoimien esitelmä
Ukontie-RK-ampumakilpailun palkintojen jako, Puolustusvoimien edustaja
Erkki ja Liisa Sutelan maanpuolustusrahaston stipendien jako, rahaston edustaja
Siirtyminen kokoustilaan n. klo 18.30, jossa varsinainen kokous.
ESITYSLISTA:
Kokouksen avaus
Valitaan kokouksen puheenjohtaja, sihteeri, 2 pöytäkirjan tarkastajaa ja 2 ääntenlaskijaa
Todetaan kokouksen laillisuus ja päätösvaltaisuus sekä osanottajat (viralliset)
Hyväksytään kokouksen työjärjestys
Vahvistetaan piirin toimintasuunnitelma 2022
Vahvistetaan piirin vuoden 2022 jäsenmaksu
Vahvistetaan piirin talousarvio vuodelle 2022
Valitaan kaksi toiminnantarkastajaa ja heille varahenkilöt tilikaudelle 2022
Päätetään piirihallituksen jäsenten lukumäärästä seuraavaksi toimikaudeksi sääntöjen 12 §:n määräämissä rajoissa (5 – 30)
Valitaan piirihallituksen puheenjohtaja vuodelle 2022
Valitaan piirihallituksen muut jäsenet sääntöjen 10§:n mukaisesti
Valitaan piirin edustaja Reserviläisliitto ry:n liittohallitukseen, sekä muut piirin mahdolliset edustajat.
Käsitellään muut hallituksen esittämät tai jäsenten vähintään seitsemän (7) vuorokautta ennen kokousta hallitukselle kirjallisesti esittämät asiat, ei kuitenkaan yhdistyslain 24 §:ssä mainittuja, ellei niistä ole kokouskutsussa mainittu -Esitys piirin ansiorististä
Kokouksen päättäminen
Tervetuloa!
Piirihallitus
Jäsenyhdistykset saavat lähettää virallisia edustajia (yksi (1) jokaista alkavaa satalukua kohti ) seuraavasti: Hamina, Kotka ja Kouvola 3, Iitti, Inkeroinen, Karhula-Kymi ja Myllykoski 2, sekä Elimäki, Jaala, Kaakonkulma, Kuusankoski, Pyhtää, Sippola, Valkeala ja Voikkaa 1.
Kulttuurineuvos Eero Niinikosken esitelmä maanpuolustusjärjestöjen juhlassa Kouvolassa 14.10.2021
Arvoisa maanpuolustusväki, hyvät naiset ja miehet
Suomen marsalkka Carl Gustav Emil Mannerheimin kuolemasta on tänä vuonna tullut kuluneeksi 70 vuotta. Hänestä julkaistaan edelleenkin sekä aikakaus- että sanomalehdissä niin henkilöön kuin hänen toimintaansakin liittyviä kirjoituksia. Tämä on toki luonnollista: onhan marsalkka edelleenkin suurin suomalainen. Asia todistettiin viimeksi v. 2004, jolloin Yleisradio järjesti äänestyksen suurista suomalaisista. Mannerheim voitti kilpailun selkein luvuin. Hän sai lähes kolmanneksen annetuista äänistä. Toiseksi tuli Risto Ryti ja kolmanneksi Urho Kekkonen.
Harvemmin tullaan pohtineeksi Mannerheimin yhteyksiä Kouvolan seudulle Kymenlaaksoon. Hän ja hänen sukunsa liittyvät kuitenkin useammalla tavalla nykyiseen Kouvolan seutuun kuin äkkipäätään voisi luula ja kuin yleisesti tiedetään.
Kreivi Carl Robert Mannerheim, marskin isä.
Marsalkan isä kreivi Carl Robert Mannerheim oli perustamassa tehtaita Kuusankosken äärelle jo 1870-luvun alkupuolella. Hän joutui käymään kovan kilpajuoksun varsinaisesta tehtaan paikasta, sillä alueella liikkui samaan aikaan toinenkin yrittäjä, Forssan patruuna Axel Wilhelm Wahren, jolla oli huomattavasti enemmän kokemusta yritystoiminnasta kuin kreivillä.
Niinpä hän ei saanut Kymijoen suurimman ja samalla hankalimman kosken Kuusankosken ääreltä parasta paikkaa, vaan joutuu ottamaan omistukseensa joen keskellä olevan saaren, jota kutsuttiin Myllysaareksi, vaikkei siellä koskaan ollut mitään myllyä ollutkaan. Lisäksi hän sai ostaa mantereen puolelta maakaistaleen, jolle hän rakensi tien tehtaan tuotteiden saamiseksi rautatien varrelle.
Kreivi Mannerheim houkutteli liikekumppaneikseen Turun porvareita, jotka olivat rikastuneet lähinnä ulkomaankaupalla. Hänen keskeisin tukijansa oli vapaaherra Samuel Werner von Troil, joka kuului Turun varakkaimpiin virkamiehiin ja osallistui teollisuustoimintaan sekä sijoittajana että luottamustehtävissä. Turku oli 1800-luvulla Suomen bisneskeskus, ei Helsinki. Mannerheimin firma perustettiin 1872 ja sen nimeksi tuli Kuusankoski Aktiebolag, Kuusankoski-yhtiö. Mannerheimista tuli yhtiön toimitusjohtaja.
Kreivi saattoi omakätisesti käynnistää tehtaan ensimmäisen paperikoneen syksyllä 1873. Kone tuli monen mutkan kautta perille Skotlannista saakka. Hän oli tapahtumasta varsin otettu, koska naapuritehtaalla eli Kymmene Aktiebolagin, Kymiyhtiön tehtaalla kilpailija Wahren sai koneensa käyntiin vasta vuotta myöhemmin 1874. Tuohon aikaan Suomessa ei ollut juuri lainkaan teknistä tietotaitoa, vaan se täytyi tuoda maahan lähinnä keski-Euroopasta. Niinpä Mannerheim sai kiittää hankkeen nopeasta edistymisestä itävaltalaissyntyistä paperimestari Gottlieb Kreidlia. Sama herra siirtyi myöhemmin Verlaan, rakensi sinne viipurilaisella pääomalla pahvitehtaan ja toimi Verlan maineikkaana patruunana 25 vuoden ajan. Nykyisin tämä tehdas on museoitu ja se on nimetty Unescon
Mannerheimin tehdas ei ollut kovin menestyksekäs koko 1870-luvulla, joten kreivi teki kilpailijalleen Kymiyhtiölle ehdotuksen firmojen yhdistämisestä niinkin varhain kuin 1877. Yhtiöiden sulautuminen tapahtui kuitenkin vasta paljon myöhemmin v. 1904. Mannerheim ei jäänyt odottelemaan suhdanteiden parantumista, vaan teki tilanteesta nopeat johtopäätökset. Hän karkasi syksyllä 1879 rakastajattarensa, keisarinnan hovineidon kanssa Pariisiin ja jätti vaimonsa ja lapsensa Suomeen. Kreivi Mannerheim oli tällöin 44-vuotias seitsemän lapsen isä. Carl Gustav Emil oli 12-vuotias.
Kun kreivin poika nimitettiin keväällä 1933 sotamarsalkaksi , hän tuli saman vuoden syksyllä käymään Kuusankoskelle. Eikä vaan käymään, sillä visiitti kesti peräti kaksi päivää. Käynnin muodollisena syynä oli se, että hän tuli katsomaan juuri valmistunutta muotokuvaansa Kymin ammattikoulun komeassa jugend-tyylisessä juhlasalissa.
Samalla hän tutustui myös tehtaisiin ja kävi jopa metsästämässä vuorineuvos Ahlmanin kanssa. Olen aina ihmetellyt, miksei tästä vierailusta ole säilynyt ainuttakaan valokuvaa, vaikka yleensä hänen kintereillään oli aina useita kuvaajia. Perimätiedon mukaan hän oli varsin tyytyväinen komeaan muotokuvaansa, jossa hän on suurin piirtein luonnollisessa koossaan. Marskista on tehty useita muotokuvia, mutta saksalaiselle kenraali Ehrfurtille hän paljasti Mikkelin päämajassa, että tämä Kuusankoskella oleva potretti on hänen mielestään paras.
Eero Järnefeltin maalaus marsalkasta vuodelta 1933
Kun katsoo muotokuvaa hieman lähemmin, voidaan todeta, että Mannerheim on siinä seuraamassa Tampereen valtausta valkoisena kenraalina Vehmaisissa v. 1918. Kun Kymiyhtiö tilasi teoksen maamme kenties parhaimmalta muotokuvamaalarilta Eero Järnefeltiltä, voitiin olla varma, että työstä tulee hyvä. Jostakin syystä Marski ei kuitenkaan halunnut olla 1932 taiteilijan mallina, vaan työn hahmottelua varten hänestä otettiin valokuvia hänen asuntonsa lähellä Tähtitorninmäellä Helsingissä. Tosin kasvomallina hän oli piipahtanut Järnefeltin ateljeessa, koska he olivat vanhoja tuttuja entuudestaan.
Ulkoministeriön virallisen kuvaajan Aarne Pietisen ottamissa kuvissa marsalkka on täydessä tällingissä kunniamerkkejä myöten. Järnefeltillä oli käytössään myös Vehmaisissa otettuja dokumenttikuvia, joten hän sommitteli maalauksensa näiden kuvien pohjalta. Pieni honkkeli hänelle kuitenkin kävi siinä, että hän maalasi Marskin kaulaan Vapaudenristin, mutta myöhemmin huomattiin, ettei Mannerheimilla sellaista ollut vielä Vehmaisissa, vaan hän sai kunniamerkin vasta sodan jälkeen. Niinpä taiteilija joutui poistamaan merkin maalauksestaan aivan viime tingassa. Tulkoon vielä mainituksi sellainenkin detalji, että Vehmaisten dokumenttikuvissa Mannerheimilla on sormiensa välissä paksu sikari, mutta Järnefelt muutti sen piipuksi. Ilmeisesti hän ajatteli, että piippu on tässä yhteydessä jotenkin asiallisempi ja jämäkämpi kuin sikari, joka liittyy enemmän illanviettoihin ja vapaa-aikaan.
Eero Järnefeltin maalaus Pehr Evinf Svinhufvudista vuodelta 1933
Kymin juhlasalissa on toinenkin komea muotokuva, joka esittää presidentti Pehr Evind Svinhufvudia. Se on niin ikään Järnefeltin maalaama. Syynä näihin kahteen muotokuvaan on se, että Kymiyhtiö halusi juhlasaliin, joka oli enemmänkin yhtiön edustussali kuin ammattikoulun juhlasali, muotokuvat kahdesta sellaisesta persoonasta, jotka ovat vaikuttaneet ratkaisevasti Suomen itsenäistymiseen. Niinpä Mannerheim on kuvassa nimenomaan Vapaussodan ylipäällikkönä seuraamassa Tampereen valloitusta v. 1918, ja Ukko-Pekka on itsenäisyyssenaatin puheenjohtajana v. 1917, vaikka olikin muotokuvaa maalattaessa 1932 jo Tasavallan presidentti.
Teoksiin liittyy monenlaisia juttuja, mutta tulkoon tässä kerrotuksi vain yksi. Vuosia sitten juhlasalissa vieraili ryhmä kymenlaaksolaisia vaikuttajia. Kun olin esitellyt teokset, eräs herra kiitti esittelystä ja sanoi, että kokoelma on oikein hyvä, mutta siinä on yksi puute. Hän huomasi hämmästykseni ja jatkoi sitten: ”Katsokaas jos tässä kokoelmassa olisi vielä meidän pehtoorimme muotokuva, niin siinä olisivat kaikki minun kummisetäni”. Sitten hän naurahti ja kertoi, että hänen vanhempansa halusivat kyseisten herrojen lisäksi kummisedäksi yhden sellaisen herran, joka on vuorenvarmasti ristiäisissä paikalla. Näistä kahdesta muusta, kun ei voitu olla ihan varmoja. Puhuja oli vapaaherra Fabian Wrede Anjalasta, joten ei jäänyt epäilystä, että hän olisi kertonut kylältä kuultuja asioita.
Mannerheim ei päässyt koulun ja juhlasalin vihkiäisiin syyskuussa 1933, mutta hän tuli hieman myöhemmin paikkakunnalle peräti parin päivän vierailulle, kuten edellä jo todettiin. Käynti sattui sikäli mielenkiintoiseen aikaan, että presidentti Svinhufvud luovutti sotamarsalkalle 27.10.1933 marsalkansauvan, joka liittyi hänen keväällä saamaansa sotamarsalkan arvoon. Sauva on puoli metriä pitkä, sisältä kullattu ja ontto. Painoa sillä on lähes kaksi kiloa. Hän sai lisäksi ns. matkasauvan, joka oli kevyempi ja jota oli helpompi käyttää matkoilla. Kun Mannerheim oli sauvansa saanut, hän kiirehti jo heti seuraavana päivänä lauantaina 28.10.1933 sitä näyttämään kuusankoskelaisille. Hän tutustui paitsi muotokuvaansa ja Kymin ammattikouluun myös paperitehtaisiin ja teki vuorineuvos Ahlmanin johdolla jopa metsästysretken jonnekin lähiseudulle. Ilmeisesti täkäläiset isännät olivat niin mielissään ja täpinöissään tästä vierailusta, että ammattikoulun ohitse kulkeva maantie nimettiin Mannerheimin käynnin kunniaksi Marskinkaduksi. Sitä ennen se oli ollut Koulukatu. Tämä on se sama tie, jonka hänen isänsä rakensi 1870-luvun alkupuolella.
Oletteko muuten kuulleet, että idea Mannerheimin ratsastajapatsaasta syntyi Kuusankoskella? Niin suuruudenhulluja täällä ei kuitenkaan oltu, että patsasta olisi suunniteltu omalle paikkakunnalle. Ei sentään, idean isä oli Kymiyhtiön vaikutusvaltainen hallintojohtaja Julius Polin, joka oli merkittävä jääkäriliikkeen tukija ja Mannerheimin ihailija. Kun oli kulunut 10 vuotta vapaussodan päättymisestä, Uusi Suomi julkaisi toukokuun alussa 1928 etusivullaan uutisen, jonka mukaan johtaja Polin haluaa lahjoittaa 100 000 markkaa pohjarahastoksi Mannerheimin ratsastajapatsasta varten. Summa on n. 31 000 euroa nykyrahassa. Hanke ei kuitenkaan lähtenyt heti liikkeelle. Ja kun asia pitkittyy, niin yleensä se myös mutkistuu. Lopulta nimittäin syntyi kaksi ratsastajapatsasta: ensimmäinen tuli Lahteen 1959 ja toinen puoli vuotta myöhemmin 1960 Helsinkiin. Todettakoon kuitenkin, että Polin sai kuin saikin Mannerheiminsa; hän vaikutti siihen, että Kymin ammattikoulun juhlasaliin tilattiin Mannerheimin muotokuva, josta on jo edellä puhuttu.
Kun pohditaan Mannerheimin edesottamuksia nykyisen Kouvolan seudulla, on syytä mennä seuraavaksi Myllykoskelle. Sotamarsalkka oli hyvä ystävä kenraali Waldenin kanssa, joka omisti 1930-luvulla Myllykoski-yhtiön, joka oli osa Yhtyneitä Paperitehtaita. Poikkeuksellisen hyvästä kaveruudesta kertoo sekin, että Rudolf Walden yleni luutnantista kenraalimajuriksi ainoastaan 14 kuukaudessa. Tämä on ehdoton ja ylittämätön ennätys Suomessa. Urakehitystä auttoi Mannerheimin ohella vapaussotaan liittyvät seikat.
Vaikka Mannerheim oli käynyt 1930-luvulla useinkin tapaamassa kenraali Waldenia, hän teki kesäkuussa 1938 paikkakunnalle oikein julkisen merkkivierailun. Sen aikana hän istutti yhtiön pääkonttorin edustalle tammen, seurasi ampumakilpailuja ja jakoi lopulta kilpailun palkinnotkin tehtaan seuratalolla
Tuolle tammelle kävi kuitenkin kalpaten, sillä se ei jostakin syystä lähtenyt kasvamaan, vaan nuukahti vähitellen. Asia korjattiin siten, että tehtaan puutarhuri istutti eräänä yönä vähin äänin uuden tammen entisen tilalle. Operaatio pysyi kuitenkin aika kauan salassa.
Jos tuo tammi-juttu on hieman haikea, niin ruokapuolelta löytyy hauskempaakin kerrottavaa. Monet hienot ruokakirjat kertovat tarinaa, miten Marski toi alun perin juutalais-venäläisen herkun Vorschmackin helsinkiläiseen huippuravintola Savoyhin. Tarina on toki, mutta sitä edelsi kymenlaaksolaisittain mielenkiintoinen pieni episodi. Marski oppi tuntemaan tämän herrojen herkun paitsi Pietarissa myös Varsovassa, mutta Suomessa hän törmäsi siihen ainoastaan ollessaan kenraali Waldenin vieraana Myllykosken Klubilla. Kerrotaan, että Mannerheim istui joskus 30-luvulla Savoyssa seurueensa kanssa ja herrat keskustelivat marsalkan ulkomaanvuosien lempiruuista.
Tällöin kävi ilmi, ettei Savoyssa tunnettu lainkaan Vorschmackia. Niinpä Marski soitti siltä istumalta Waldenille ja pyysi reseptin kiireesti Helsinkiin. Tehtaan musta limusiini kiidätti Klubin emännän käsinkirjoittaman reseptin pääkaupungin yöhön. Loppu on sitten historiaa, jota Savoy ei ole myöntänyt todeksi. Totta se kuitenkin sattuu olemaan, todistusaineistoakin löytyy.
Entä onko Mannerheim käynyt vanhassa Kouvolassa? Jos ei oteta huomioon sitä, että onhan marsalkka varsinkin sotavuosina porhaltanut salonkivaunussaan monet kerrat Kouvolan ohi matkalla Mikkelin päämajaan ja muuallekin Suomeen, niin löytyypä hänen julkisen uransa alkuvaiheilta sympaattinen vierailu Kouvolan aseman seudulle
Ollessaan valtionhoitajana alkuvuonna 1919 Mannerheim oli palaamassa Mikkelistä Helsinkiin, kun juna pysähtyi 26. helmikuuta Kouvolan asemalla. Lehtiuutisen mukaan ”Karjalan jääkärien marssi” tervehti junasta laskeutuvaa valtion päämiestä ja suojeluskunnan ”nokkamiehiin” kuuluneet Eino von Essen ja Santeri Hirvonen johdattivat hänet komeaksi laitettuun asemaravintolaan. Mannerheimia tervehtimään olivat kokoontuneet Kouvolan taajaväkisen yhdyskunnan ja Valkealan kunnan valtuustot, Kouvolan naisyhdistys, koulujen opettajia oppilaineen, aseman virkakuntaa sekä ”täkäläinen sekakuoro”, kuten Kouvolan Sanomat asian ilmaisi.
Pidettiin puheita, ojennettiin kukkia ja laulettiin. Mannerheim tervehti kädestä pitäen läsnä olleita ja antoi koululaisille seuraavaksi päiväksi ”lupapäivän”, jolla nimellä lomapäivää tuohon aikaan kutsuttiin. Naisyhdistyksen tarjoamien kahvien jälkeen matka jatkui eläköön-huutojen saattelemana. Tyylikkäästi Mannerheim lähetti jo matkan varrelta Kouvolan taajaväkisen yhdyskunnan puheenjohtajalle Hjalmar Hultinille kiitossähkeen ”juhlahetkestä, jonka sain viettää keskuudessanne”.
Mutta onpa marsalkka Mannerheim saanut vielä myöhemminkin viettää monia juhlahetkiä kouvolalaisten kanssa, sillä v. 1950 esiteltiin Kasarminmäellä sijaitsevalla upseerikerholla taiteilija, majuri evp. Aarno Karimon maalaama muotokuva marskista. Kerhon tilaama potretti paljastettiin 4.6.1950 vaikuttavin menoin ja puhein. Kaikki eivät olleet näkemäänsä kuitenkaan tyytyväisiä, joten jo viikon päästä otettiin yhteys taiteilijaan, jolle todettiin, että marsalkka on kuvattu siinä liian nuoreksi. Taiteilija korjasi teosta ja lisäsi Mannerheimin kasvoille ”lisäryppyjä ja varjoja ilman että kokonaisuus siitä kärsi”, kuten kerhon historiikissa suorasukaisesti todetaan. Maalauksessa marski on Valkoisen kaartin juhlaunivormussa. Kiinnostaisi kyllä tietää, tuliko koskaan marskin korviin tietoa hänen ”vanhentamisestaan”. Todettakoon vielä, että upseerikerholla on ollut esillä toinenkin muotokuva marsalkasta. Tämä on jäljennös venäläis-suomalaisen sotamaalarin Hugo Backmanssonin maalaamasta muotokuvasta vuodelta 1927.
Aarno Karimon maalaus marskista vuodelta 1950
Mahtaako marsalkka Mannerheimin esillä olo Kouvolan keskustassa päättyä kuitenkin pian, sillä upseerikerho on siirtynyt yksityiseen omistukseen ja tullaan piakkoin siirtämään kaupungin taidemuseon varastoon. Esitänkin Kouvolan kaupungille aloitteen siirtää Karimon maalaama muotokuva tuonne juhlasalin sinisen maton aulaan. Siellä on jo entuudestaan yhden Mannerheim-ristin ritarin muotokuva, joten varmaankin sinne sopisi hyvin myös kyseisen Ritarikunnan perustajan muotokuva!
Ylipäälliköllä oli sotien aikana käytössään oma juna, jolla hän teki kaikkiaan satakunta matkaa eri puolille Suomea. Junassa kulkivat mukana myös hänen nimikkoautonsa, joilla voitiin tehdä tarkastusmatkoja niin rintamille kuin kotirintamallekin. Junan tärkein yksikkö oli salonkivaunu, jossa pidettiin neuvotteluja ja nautittiin lounaita ja illallisia. Marskin junaan kuului lisäksi ilmatorjuntavaunu ja ravintolavaunu ylipäällikön esikunnalle. Nykyisin tämä salonkivaunu seisoo Mikkelin asemalla. Yleisö pääsee siihen tutustumaan ainoastaan kerran vuodessa eli Mannerheimin syntymäpäivänä 4.6.
Mannerheimin junaa vartioitiin tietysti huolellisesti ja sen aikatauluista oli perillä vain harvat henkilöt. Kouvola koki jatkosodan alussa melkoisen pommiryöpyn, mutta sen jälkeen pommitukset loppuivat usean kuukauden ajaksi, kunnes äkkiarvaamatta 22. helmikuuta 1942 vähän ennen puoltayötä ratapihaa pommitettiin. Sakari Viinikaisen tietojen mukaan kone tuli niin yllättäen Kouvolan yläpuolelle, ettei edes ilmahälytystä annettu eikä tultakaan avattu pimeyden vuoksi. Pommit putosivat hieman ratapihasta sivuun vaurioittaen kahta asuintaloa ja haavoittaen kahta henkilöä.
Toinen heistä oli nuori poika Keijo Anttila, jonka reiden lävisti melkoinen sirpale. Viinikaisen v. 2015 tekemän pienen lehtijutun mukaan Anttilalla on tallessa tuo pommin sirpale, jonka varsinaisena kohteena saattoi kuitenkin olla ylipäällikkö Mannerheim. Yllättävään pommitukseen liittyy nimittäin sellainen erikoinen piirre, että Mikkelistä liikkeelle lähtenyt Marskin juna olisi kutakuinkin ollut pommituksen aikaan Kouvolan asemalla, ellei sen lähtöaika olisi jostakin syystä viivästynyt. Junan paluumatkalla paria päivää myöhemmin, ja taas öiseen aikaan, tapahtui Kouvolan asemalla jälleen jotakin kummallista. Juna pysähtyi aseman kohdalla. Vaunuja siirrettiin ilmeisesti toiselle raiteelle niin rivakasti, että Marski putosi sängystä. Pommituksia ei tuona iltana kuitenkaan ollut.
Hyvät kuulijat, edellä mainittujen tapahtumien jälkeen aikakirjoista ei löydy enää merkintöjä, että Mannerheim olisi ylipäällikkönä tai Tasavallan presidenttinä Kouvolan seudulla käynyt. Matkat Myllykoskellekin loppuivat, koska hänen läheinen ystävänsä jalkaväenkenraali Walden kuoli 1946 ja Mannerheim itsekin siirtyi vähitellen Sveitsiin eläkepäiviä viettämään.
En malta olla tähän loppuun kertomatta paria, kolmea Mannerheimiin liittyvää anekdoottia. Niitä toki löytyy peräti kokonaisen kirjan verran, koska Marskilla oli hienostunut huumorintaju, mutta antoipa hän itsekin toiminnallaan aihetta juttuihin.
Jatkosodan aikana Marski lounasti syntymäpäivänään Mikkelin Klubilla ja kertoi seurueelleen tyytyväisenä: Olen saanut monia onnittelusähkeitä. Erityisen iloinen olen neuvostovaltiononnittelusta. Kenraali Tuompo, joka oli päämajan komentopäällikkö, rohkeni kysyä: ”Herra marsalkka, miten olette voinut saada onnittelut vihollisvaltiolta?” Tällöin marski näytti hieman tuohtuneena sähkeen Tuompolle: ”Katsokaa itse, tässä se on”. Sähke oli Valtioneuvostolta
Marski ei voinut sietää myöhästelyä ja opasti uutta adjutanttiaan: ”Ei yksinkertaisesti voi myöhästyä, jos lähtee ajoissa”!
Marski kävi Mikkelissä Hyytiäisen parturissa, missä Ilmi Pyykölä leikkasi silmä tarkkana hänen kuuluisia viiksiään. Kesken viimeistelyn Marski sanoi ilkikurisesti: ”Ei sitä karvaa, vaan se viereinen”.
Esitelmän laatija kulttuurineuvos Eero Niinikoski toimi pitkään Kymiyhtiöntiedotusjohtajana sekä myöhemmin UPM-konsernin kulttuurijohtajana. Sivutoimenaan hän vastasi Maailmanperintökohde Verlasta sekä UPM-Kymmenen kulttuurisäätiöstä. Hänet tunnetaan ahkerana esitelmöitsijänäja puheiden pitäjänä sekä tietokirjailijana. Sotilasarvoltaan Niinikoski onres.sotilasmestari.
Kirkkoherra Keijo Gärdströmin aloitteesta toteutettiin hänen eläkkeelle siirtymisensä johdosta kolmen (3) päivän karonkkamatka Talvisodan teemalla Suomussalmelle, Juntusrantaan ja Raatteeseen sekä Kuhmoon.
Kaunis kotimaan ruskamaisema saatteli kahden bussin matkalaisia Mikkelin ja Kuopion pysähdysten kautta Suomussalmelle. Talvisodan taustat, syyt ja vaiheet oli mahdollisuus kertoa jo bussimatkalla. Oppaat jakoivat retkeläisille matkan aineiston ja kartat. Seurakunnan bussin oppaat olivat Keijo Gärdström ja Antero Rossi. Sotilaspoikien bussin oppaat olivat Eero Mattila ja Kari Soininen.
Ennen majoittumista Suomussalmen Kiannon Kuohut kylpylähotelliin, tutustuimme Hulkonniemen ja Haukiperän taistelupaikkoihin ja siellä sijaitseviin opasteisiin sekä muistomerkkeihin.
Suomussalmi talvisodan syttyessä
Venäläinen 163.D:n Jalkaväkirykmentti 759 hyökkäsi Suomen rajan ylitse 30.11.1939 kello 8.30 Raatteessa ja eteni Suomussalmen suuntaan. Sitä rykmenttiä vastassa oli vain suomalainen Erillinen Pataljoona 15, joka pysäytti hyökkäävän rykmentin. 163.D:n JR 662 ja JR 81 hyökkäsivät Suomen rajan ylitse talvitietä rakentaen odottamattomasti Juntusrannassa, koska siellä ei edes ollut tietä rajan ylitse. Siksi Juntusrannassa ei ollut edes pataljoonaa vastassa, vaan vain Rajavartio-osasto.
Kun pohjoisesta Suomussalmelle hyökkäävää JR 81 pysäyttämään ei ollut joukkoja, niin Suomussalmi oli poltettava, ettei siitä olisi tullut majapaikkaa vihollisille. Raatteen suunnassa taistelevat suomalaiset joukot olisivat menettäneet yhteystiensä länteen, joten ne vetäytyivät käskystä Suomussalmelle.
Suomussalmi poltetaan
Er.P 15 joukoissa upseerina taistellut Mikko Karvonen kirjoitti kirjaa Suomussalmen sotatanterilla sotatapahtumista. Lainaan tähän pätkän kirjasta: ”Vihollinen ei saanut olla lämpimässä. Ratsastaessani erään tutun talon ohitse huomasin miten sen isäntä, vanha uskonnollinen mies, valeli paloöljyllä keskelle lattiaa kokoamaansa lastukasaa. Huusin hänelle läpi avoimen ikkunan hämmästyneen kysymykseni. Hän pysähtyi työssään, vilkaisi minuun, tervehti ja asteli hitaasti lähemmä. Hänen äänensä oli rauhallinen ja tasainen, kun hän vastasi:
”Mitäkö teen? Aionpahan vain laittaa pienen kokon. Itse olen tämän talon rakentanut – itse sen myös tuhoan. Tulkoot nuo helvetin sikiöt. Mutta yli meidän ruumiskasojemme heidän on astuttava, ja saaliikseen saavat vain rauniot ja erämaan. Omin käsin me kaiken tuhoamme – kaiken, mikä on omaamme.”
Kartta alkutilanteesta:
Kartta alkutilanteesta
Lisää suomalaisia joukkoja
Kun suomalaisissa esikunnissa viimein tajuttiin, että vastoin luuloja venäläisiä joukkoja hyökkääkin kokonainen divisioona, niin alueelle hankittiin lisää joukkoja. Kenttätäydennysprikaatista joutui pataljoona (IV/KT-Pr) Suomussalmelle ja Kuusamossa perustettu Er.P 16. Äkkinäinen voisi luulla, ettei tilanne enää ole erityisen paha – kolme suomalaista pataljoonaa yhtä divisioonaa vastassa. Kannattaa kuitenkin huomata, ettei suomalaisilla ollut tykistöä, eikä panssarintorjunta-aseita. Vihollisdivisioonaan kuului orgaanisena osana kaksi kenttätykistörykmenttiä (72 tykkiä) ja hyökkäysvaunupataljoona (55 Hv). Panssarintorjuntatykkejä divisioonan määrävahvuuteen kuului 48, eikä niillä ammuttu olemattomia suomalaisia panssarivaunuja, vaan olevia suomalaissotilaita.
7.12. Ylipäällikkö perusti eversti Siilasvuon komentoon prikaatin, jonka runkona toimi JR 27, lisukkeena aselajijoukkoja. 8.12. Siilasvuon piti ottaa alueella rintamavastuu ja hänelle alistettiin alueella jo olevat joukot. Siten syntyi Ryhmä Siilasvuo.
Seurasi hyökkäyksiä ja vastahyökkäyksiä, joissa molemmat puolet kärsivät tappioita, mutta mitään ratkaisua taisteluissa ei syntynyt. 14.12.1939 havaittiin, että Raatteen tietä alueelle on tulossa lisää vihollisia – se oli 44.D.
Tarvittiin siis lisää nappuloita pelilaudalle myös suomalaisten puolelle. 16.12. Vääkkiöön oli saapumassa suomalainen polkupyöräpataljoona (PPP 6) sissitoimintaan 163. D selustaan. Se sissitoiminta huoltoyhteyksiä vastaan oli aivan mainio siirto – parempi myöhään kuin ei milloinkaan. Tämä pataljoona oli ollut harjoittelemassa ja linnoitustöissä Kouvolan Utissa. 17.12. Suomussalmelle saapui myös peräti patteri kenttätykistöä 2./KTR 9. 19.12. pääosat kyseisestä kenttätykistörykmentistä – miinus 3. patteri, joka oli jouduttu lähettämään Kuhmon suuntaan.
Alueella ei ollut suomalaisia joukkoja vieläkään liikaa. Piispanjärven alueelle perustettiin Ryhmä Susi IKL:n kansanedustajan everstiluutnantti Paavo Susitaipaleen johtoon. Sen runkona oli JR 65. Ryhmään kuului myös alueella ennestään ollut Er.P 16. Ryhmä aloitti 25.12. hyökkäyksen Piispanjärveltä etelään ensimmäisenä tavoitteena Palovaara. Kari Soininen piti esitelmät retkeläisille Susitaipaleen henkilökuvasta. Entinen puolustusministeri Jussi Niinistö on kirjoittanut väitöskirjan Susitaipaleesta.
Suomussalmella jo olleista Ryhmä Siilasvuon joukoista, JR 64:stä, Kevyt osasto 22:sta (Kev.Os 22), pioneeripataljoonasta (22.Pion.P) ja viestipataljoonasta (22.ViestiP) perustettiin Siilasvuon johtoon 9.D.
Teimme retken Juntusrantaan. Matkalla pysähdyimme katsomaan Hiljainen Kansa taideteosta, joka on tuhatkunta turvepäistä hahmoa Käpylän pellolla viitostien varrella. Hiljainen kansa rakennettiin ensimmäisen kerran 1988 Reijo Kelan toimesta hänen Ilmarin Kynnös esitykseensä Lassilan pellolle, Karhulanvaaran suoralle. Hiljainen kansa heräsi uudelleen henkiin 1990, kun Ilmarin Kynnös nauhoitettiin televisiota varten, ja 1994 heinäpäät pyörähtivät jopa Helsingin Tuomiokirkon portailla Kainuun maakunnan esittäytyessä Senaatintorilla. Työpaja Hanslankarit korjaa ja vaatettaa Hiljaisen kansan kahdesti vuodessa.
Matkalla Merja Rossi kertoi sukunsa vaiheista Juntusrannassa. Vierailimme hänen kotitalollaan. Merja Rossi kertoi seikkaperäisen tarinan emäntä Lempi Seppäsen pakenemisesta venäläisten ylittäessä rajan. Seppänen tarpoi yli kymmenen kilometriä pakkasessa ja veti kolmea lastaan vesikelkassa.
Tuompon käsky Susitaipaleelle ja Siilasvuolle
Kenraalimajuri W.E.Tuompo oli sekä evl Susitaipaleen, että ev Siilasvuon esimies.
24.12.1939 Tuompo antoi molemmille Suomussalmen suunnalla operoiville komentajille seuraavanlaisen Toimintaohjeen:
1. Vihollisen 163.D:n päävoimat, jotka aikaisemmassa taisteluvaiheessa ovat kärsineet suuria tappioita, Suomussalmen kk:n seudulla. Raatteen suunnalla osallistunut taisteluun uusi n. rykm:n vahvuinen vihollinen. Yksi vahv. rykm. [JR 662] Piispajärven eteläpuolella. Suomussalmen pohjoispuolella toimivan vihollisen huoltotilanne vaikea, joukkojemme [Ryhmä Susi] tarmokkaan ja menestyksellisen sissitoiminnan takia.
2. 9.D (liite n:o 1) keskitetään Suomussalmelle ja Ryhmä Susi (liite n:o 2) keskitetty päävoimin Piispajärvelle, pienemmät osat Yli-Näljängälle, hyökkäävät 26.12. aamulla.
Tätä varten käsken:
a) Ryhmä Susi, varmistaen vasemman sivustansa hyökkäämällä osilla voimia Ruhtinaansalmen suuntaan, lyö Piispajärven eteläpuolella olevan vihollisen, valtaa voimillaan Kiannanniemen [Linna] ja etenee Suomussalmen suuntaa katkaistakseen 163.D:n perääntymisen.
3. Toimintavalmius 25.12. klo 12 mennessä ilmoitettava.
Komentaja W.E.Tuompo kenraalimajuri
Esikuntapäällikkö V.A.Viklund eversti
Siilasvuon joukkojen piti hyökätä IDÄSTÄ 163.D:n kimppuun samalla kun ryhmä Suden piti samaan aikaan hyökätä pohjoisesta. Tuompon toiminta-ajatus oli siis pistää 163. D ”vasaran ja alasimen väliin”.
9. D tehtäväksi annettiin lyödä Hulkonniemessä olevat venäläisjoukot ja hyökkäyksen olisi pitänyt alkaa 26.12. aamulla. Sitä kuitenkin siirrettiin vuorokaudella.
Eli nyt alueella oli suomalaisjoukkoja kohtalaisen mukavasti yhden venäläisdivisioonan lyömiseen ja toisen pidättelemiseen kunnes ensimmäinen on lyöty. Valitettavasti joukot oli kuitenkin jaettu kahden eri komentajan alaisuuteen (Siilasvuo ja Susitaival). Siten Susitaival kävi pohjoisempana omaa sotaansa sen 163.D:n JR 662:ta vastaan ja Siilasvuo loppuja kahta vihollisrykmenttiä (81 ja 759) vastaan Suomussalmella. Ryhmä Suden toiminta-alueen itäpuolella oli pitkä etelä-pohjois-suuntainen Kiantajärvi, joka ei erityisemmin kiinnostanut kumpaakaan komentajista – eikä se tullut myöskään esille Tuompon käskyssä.
Susitaivalta sen Kiantajärven ei niin hirveästi tarvinnutkaan kiinnostaa kunhan eliminoisi JR 662:n.
Oheisessa kartassa on tilanne 26.12.1939.
Kartta tilanteesta 26.12.1939
Kuten kartasta näkyy, niin Osasto Mäkinen oli estämässä 44. D pääsemästä länteen apuun 163.D:lle ja estämässä 163.D:aa pakenemasta itään. IV/KT-Pr oli estämässä 163.D:aa etenemästä lounaaseen Hyrynsalmelle.
Hulkonniemestä länteen oli joukkoja, joiden piti hyökkäyksellä puristaa ”mottia” pienemmäksi, selvästikin Tuompon käskyn vastaisesti. Tuompo käski hyökkäämään IDÄSTÄ, eikä suinkaan lännestä, kuten Siilasvuo toteutuneessa historiassa teki.
Kiantajärveä pitkin venäläiset saivat käytännössä karata aivan vapaasti Juntusrannan suuntaan. Ja niinhän siinä tietysti kävikin.
28.12.1939 aamulla Vuoriniemessä ja Kirkkoniemessä sijainneet tähystäjät havaitsivat venäläisten irtautuvan sekä Hulkonniemestä, että kirkonkylästä. ”Puolilta päivin arviolta 2 000 miestä, 20 erilaista tykkiä, 6 hyökkäysvaunua ja 48 kuorma-autoa käsittänyt 4-5 km pitkä rivistö ohitti Kannikkoniemen matkalla pohjoiseen.”
”Keskipäivällä JR 27 miehitti tyhjennetyn kirkonkylän taistelutta. Illalla rykmentti sai 9. DE:n käskyn pitää saavuttamansa tasan. Takaa-ajotehtävää ei annettu.
Lisää venäläisiä joukkoja pakeni järvelle Kiantajärven länsirannalta.
9. DE antoi ensimmäiset käskyt takaa-ajosta Kiantajärvellä vasta 29.-30.12. yöllä.
Sotatoimien johto
9. D komentajana toimi eversti Hjalmar Siilasvuo. Hänen esimiehensä oli Pohjois-Suomen Ryhmän (armeijakunnan esikuntaa vastaava elin) komentaja kenraalimajuri Tuompo. 9. D esikuntapäällikkönä toimi kapteeni Alpo Marttinen (myöhempi eversti ja Mannerheimristin ritari sekä vielä USAn armeijan eversti). Samaan taisteluun osallistuvan naapuriyhtymän Ryhmä Suden komentajana toimi everstiluutnantti Susitaival.
Varovainen Siilasvuo olisi ilman aktiivista Marttista möhlinyt vieläkin enemmän. Marttinen olisi ollut aktiivisempi ottaen myös enemmän riskejä. ”Marttinen oli esimerkiksi 27. joulukuuta Hulkonniemessä tutustumassa tilanteeseen. Hän pyysi puhelimitse Siilasvuolta lupaa käyttää Lassilan pataljoonaa eli Jalkaväkirykmentti 27:n I Pataljoonaa painopistesuunnassa 163. Divisioonaa vastaan. Pyyntönsä hän perusteli tuntemuksellaan, että vihollisen vastarinta oli murtumaisillaan. »Omat joukot saivat lämmintä ruokaa. Kaikki mahdollisuudet olivat olemassa täydentää menestystä.» Toisin kuin Karin pataljoonan tapauksessa Hulkonniemessä kaksi viikkoa aikaisemmin Siilasvuo ei nyt taipunutkaan, koska Lassilan pataljoona oli divisioonan ainoa reservi. Komentaja käski esikuntapäällikkönsä takaisin esikuntaan, jossa tämä yritti uudelleen selostaa tilannetta ja vakuuttaa ratkaisun olevan käsillä. Vastauksenaan Siilasvuo käskikin yllättäen yhdeksän maissa illalla, että joukot oli vedettävä kilometri taaksepäin. Marttinen oli tiukasti eri mieltä, minkä vuoksi hän otti puhelimella yhteyttä majuri Kariin ja Pataljoona Mankosen komentajaan kapteeni Reino Mankoseen. Molemmat komentajat olivat Marttisen kannalla. Sitä paitsi he eivät olisi edes kyenneet toteuttamaan Siilasvuon käskyä ilman suuria vaikeuksia. Kolmikko sopi keskenään, että yöllä pidetään saavutetut asemat ja aamulla jatketaan hyökkäystä. Siilasvuo tuli tuntia myöhemmin Marttisen huoneeseen ja kysyi, oliko tämä välittänyt käskyn. Marttisen vastattua kielteisesti Siilasvuo suuttui ja uudisti käskynsä. Marttinen ei omien sanojensa mukaan välittänyt käskyä »toisenkaan kehotuksen jälkeen, koska se oli järjetön». Aamulla 28. joulukuuta 163. Divisioonan joukot alkoivat yllättäen irtautua. Siinä vaiheessa Siilasvuo käski hyökätä voimakkaasti »maalla, merellä ja ilmassa», mutta Marttisen mukaan se ei enää auttanut ja 163. Divisioona pääsi vetäytymään lähes häiriöttä ja esteettömästi.
Joulukuun 28. päivänä aamulla Marttinen pyrki vaikuttamaan komentajaansa ehdottamalla tälle painokkaasti, että Lassilan pataljoona tulisi heittää tuleen sulkemaan saartorengas. Siilasvuo ei antanut lupaa tähän
Everstiluutnantti Susitaipaleelle ei kerrottu Siilasvuon hyökkäyssuunnan muutoksesta. Susitaival luuli Siilasvuon hyökkäävän idästä, joka olisi katkaissut pakotien.
163.D:n tuhoaminen olisi voinut onnistua paremmin jos Tuompo olisi koordinoinut tiiviimmin alajohtoportaidensa yhteistoimintaa.
163.D:n tappiot
Venäläisen 163.D:n vahvuus vahvennuksineen lienee taistelujen alkaessa ollut 23 000 miestä. Arviot henkilöstötappioista vaihtelevat: 25–30 prosenttia, eli 5 800-6 900 miestä kaatuneina ja haavoittuneina. Tappioista noin 1000 miestä oli Ryhmä Suden osuus. Vankeja suomalaiset ottivat kaikkiaan kolmisen sataa.
Sotasaalista Suomussalmen taisteluista saatiin seuraavasti. Esimerkiksi kiväärejä miehet ottivat suoraan omaan käyttöön. Suoraan käyttöön otettu materiaali ei näy luvuissa.
Eli kyseessä oli suoraan sanottuna ns. vesiperämotti. Siilasvuon karkuun päästämät joukot olivat Ryhmä Suden riesana mm. Juntusrannassa sodan loppuun saakka.
Raatteen tie – 44.D
Se 163. D meni siten harjoitellessa. Raatteen tietä saapunut Moskovassa paraateissa esitelty määrävahvuinen valiodivisioona 44. D piti sitten lyödä seuraavaksi. Oheisessa kartassa tilanne 1.1.1940 puolilta päivin.
Kartta tilanteesta 1.1.1940 puolilta päivin
Puolustuslinja
Kirjailija, opettaja Mikko Karvonen katseli puolustuslinjaa suomalaisena upseerina keväällä 1940 ja kirjoitti kirjaansa Raatteen tiellä: ”Seison Raatteen tiellä, Kuomasjoen sillalla, ja silmäilen ympärilleni. Tässä on siis Kuivasjärven-Kuomasjärven kuuluisa puolustuslinja, jota vastaan vihollinen hyökkäili useita viikkoja, kykenemättä sitä murtamaan.
Olen hämmästynyt. Järvien välinen jokihan on vain puron putrakko, pahainen, loriseva oja nytkin, jolloin se on tulvaveden paisuttama. Se muodostaa erämaahan vain muutamien metrikymmenien levyisen mutkittelevan aukeaman. Entä varustukset? Siellä täällä jokunen ampumahauta, pari kolme kantoihin kääräistyä piikkilankaa, – siinä kaikki. Ällistyttävää ja samalla melkein naurettavaa. Mokoma »linja» ja mokomat »varustukset». Tuon aukeaman reunassa on ollut maailman vankin ja luotettavin varustus, suomalainen sotilas, sisukas ja urhoollinen, kestävä kuin kallio, peräänantamaton kuin kohtalo.
Suomalainen sotilas on pitänyt vartiota noissa vaatimattomissa ampumahaudoissa, valvonut niissä sydäntalven pitkät yöt ja lyhyet päivät. Tulipalopakkanen on paukkunut hänen ympärillään, teräsmyrsky on vuorotellut lumimyrskyn kanssa, viiltävä viima on ulvonut kilpaa luotien kera. Mutta hän on pysynyt asemissaan, ravinnut itseään rakkaudella, jota hän on tuntenut isänmaata kohtaan.
Divisioonan lyöminen
44. D viipaloitiin makkaraksi aivan oikein, mutta sitä makkaraa ruvettiin syömään länsipäästä mahdollistaen osan joukoista pakenemisen itään. Divisioonan huolto oli katkaistu idästäpäin, tuskin se olisi lähtenyt pakenemaan länteen. Jos olisikin, niin se olisi ilman huoltoa tuhottu joka tapauksessa ennemmin tai myöhemmin.
”44.D:n joukkojen huoltotilanne oli suomalaisten hyökkäyksen alkaessa heikko. Elintarvikkeita ei divisioonalla juuri ollut ja hevosille ei ollut voitu jakaa rehuja viikkoon. Ampumatarvikkeita joukoilla oli vain 1/10-1/4 tuliannosta. 44.D:n varikolla Vasonvaarassa rajan takana oli tarvikkeita vielä jonkin verran, mutta niitä ei suomalaisten sissitoiminnan takia saatu kuljetetuksi joukoille. Yli kaksi viikkoa kestänyt tehokas häirintä oli tuottamassa tulosta.”
5.1.1940 aamulla suomalaiset aloittivat yleishyökkäyksen 44.D:n lyömiseksi. 6.1. aamulla 44.D:n komentaja käski joukkojaan murtautumaan kalusto mukanaan saarroksista itään. Paikalliset suomalaiset johtoportaat saivat tästä tiedon 6.1. aamupäivällä.
Ulosmurtautumisyrityksiltä puuttui yhtenäinen johto ja ne yleensä torjuttiin. Tukikohtien välisistä aukoista kuitenkin pääsi osa pakenijoista Haukilan koillispuolisiin metsiin. JR 65 irrotti partioita takaa-ajotehtäviin. Jalan liikkuvat venäläiset jäivät hiihtävien suomalaisten armoille. ”Vain harvat pääsivät rajan taakse osan paleltuessa matkalle. Taistelut hiljenivät 7.1. aamupäivällä. Kaikkiaan JR 65 otti pari sata vankia. Puolisen tuhatta kaatunutta neuvostosotilasta löytyi aikanaan tältä korpialueelta.”
”JR 27 sai haltuunsa runsaan sotasaaliin, tuhosi vielä satoja harhailevia neuvostosotilaita ja otti toista tuhatta vankia, joista useimmat olivat pahasti paleltuneet ja kovasti nälissään. Ruokaa he eivät olleet saaneet viikkoon.”
”Kuhmon ja Raatteen teiden haara vallattiin 7.1. iltapäivällä. Raatteen tie tienhaaran molemmin puolin oli täynnä erilaista materiaalia kuten tykkejä, hyökkäysvaunuja, kuorma-autoja ja hevosajoneuvoja. Arviolta tuhat neuvostosotilasta oli kaatunut, pari sataa jäänyt vangiksi ja osa päässyt Kokkojärven jään ylitse pakoon. Monet näistä paleltuivat pakomatkallaan tai jäivät vangeiksi myöhemmin.”
”6.1. iltapäivällä Raatteen tie Raatevaaralla saatiin katkaistuksi. Neuvostojoukkojen toiminta tätä 9.D:n itäisintä tiesulkua vastaan jäi vähäiseksi. Saaliiksi jäi hyökkäysvaunu ja pari kuorma-autoa. Tie pidettiin katkaistuna aina aamuyöhön 8.1. asti. Tällöin Parvavaarasta itään vetäytyvät neuvostojoukot saivat tien pimeän turvin avatuksi ja kalustonsa turvaan.
”Suomalaisten yleishyökkäys ajoittui 1.-7.1.1940 väliseksi ajaksi. Taisteluissa 44. D tuhoutui lähes täydellisesti, sillä se menetti 70 % vahvuudestaan kaatuneina ja lisäksi suomalaiset ottivat 1 200 vankia. Käytännöllisesti katsoen koko divisioonan kalusto jäi suomalaisille. Yksittäisiä miehiä ja osastoja harhaili lähimetsissä taistelun jälkeen useita vuorokausia.”
Divisioonan kalusto jäi lähes kokonaan suomalaisten sotasaaliiksi. Raatteen tiellä tuhottaessa vihollisen 44.D:aa Siilasvuo oli jälleen turhan varovainen estäen Marttisen haluaman Kevyt Osasto 22 käytön vihollisen pakotien katkaisemiseen.
Siilasvuo sai runsaasti hyödyllistä tietoa vihollisesta Reino Hallamaan johtamalta Suomen radiotiedustelulta, joka kuunteli vihollisen radioliikennettä ja aukaisi salasanomia. Ilman radiotiedustelun antamia arvokkaita tietoja Siilasvuo ei olisi voinut menestyä senkään vertaa kuin tapahtui. Siilasvuo ei kuitenkaan halunnut myöntää radiotiedustelun merkitystä voittoon.
Hallamaa: ”Me kaappasimme armeijakunnan käskyt divisioonille ja kyllä johdollamme oli aivan avoimet kortit pelatessaan tätä peliä. Monet taistelut, kuten esimerkiksi Suomussalmen taistelut, on paljon helpompi ymmärtää, jos tietää, mitä tietoja komentajille silloin oli käytettävissään. Niistä ne eivät kyllä mielellään puhuneet, koska se oli omiaan vähentämään heidän omaa mainettaan. Kenraali Siilasvuo kutsui kyllä minut kerran sodan jälkeen luokseen Ouluun ja tarjosi lounaan. Näistä asioista hän puhui hyvin vähän, mutta kun minä olin lähdössä pois, hän sanoi, että ”niin, olihan niistä teidän tiedoistannekin jotain hyötyä”.
Kuhmon taistelut
Raatteesta ajoimme bussilla Kuhmoon ja matkalla pysähdyimme vierailulle kauniiseen Lentiiran kirkkoon. Kirkkoherra kertoi elävästi kolmen eri kirkon vaiheista ja valtavasta talkootyön määrästä.
Majoituimme Hotelli Kalevalaan. Aamulla kohteemme oli Jyrkänkoski, jossa on Kuhmon taistelujen infopiste ja pieni ulkoilmamuseo. Muistomerkillä pidimme Keijo Gärdströmin johdolla kenttähartauden. Valtiopäiväneuvos Mikko Pesälä piti puheen Talvisodan hengestä.
Kuhmon taistelut olivat vaativuudeltaan Raatetta vaikeammat.
30.11.1939 rajan ylittäneiden Neuvostoliiton 9. Armeijan 54. Divisioonan joukkojen tarkoituksena oli hyökätä Repolan alueelta kohti Kuhmon kirkonkylää ja siitä edelleen Kajaaniin ja Ouluun.
Kuhmon rintamalla taistelivat suomalaisen 9. Divisioonan Er.P 14 joukot, jotka muodostuivat aluksi etupäässä kuhmolaisista ja sotkamolaisista miehistä. Myöhemmin saatiin apujoukkoja mm. Suomussalmelta ja Pohjanmaalta. Er.P14 kuului ensin Pohjois-Karjalan Ryhmän ja 1.12.1939 alkaen Pohjois-Suomen Ryhmän alaisuuteen.
Vihollisuudet alkoivat Kuhmossa 30.11.1939 kello 9.45 Saunajärven Laamasenvaaralla, joka oli neuvostojoukkojen tukikohtana koko talvisodan ajan. He tekivät sinne jopa talvitien.
Neuvostojoukot etenivät kahtena rintamana Saunajärven ja Hukkajärven teitä hyväksi käyttäen. Lammasperän suunnalla Hukkajärven ja Kiekinkosken kautta Vääräjoelle ja siitä edelleen aina Tyrävaaraan edenneet joukot pysäytettiin 17.12.1939. Suomalaiset ajoivat perääntyvät neuvostojoukot itärajan taakse.
Lähimpänä kirkonkylää noin 10 km päässä neuvostojoukot olivat Lammasperän Tyrävaaralla ja Rastin Jyrkänkoskella.
Saunajärven suunnalla suomalaiset Er.P14:n joukot joutuivat taistelukosketuksiin Losossa 1.12.1939 ja Alasenjärvellä 2.12.1939. Alasenjärven pohjoispuolitse edenneet neuvostojoukot mursivat suomalaisten puolustuksen Louhenjoella 5.12.1939, jonka jälkeen joukot etenivät Rastin tienhaaraan 6.12.1939. Pisimmälle neuvostoliittolaiset pääsivät Jyrkänkosken maastossa, jonne viivytystaisteluja käyneet suomalaiset vetäytyivät 11.–12.12.1939. Läheisen Hotakanvaaran omistuksesta taisteltiin kiivaasti. Noin 200-miehisen taisteluosaston onnistui kiertää Särkijärvelle, missä ensimmäinen Kuhmon rintamalle saapunut tykkipatteri karkotti tulijat.
Joukkojen uudelleen järjestelyn jälkeen aloitti suomalainen 9. Divisioona vastahyökkäyksen 29.1.1940. Suomalaisten onnistui katkaista neuvostojoukkojen tieyhteyksiä ja saartaa joukkoja motteihin. Tämän jälkeen sota jatkui mottitaisteluina.
Neuvostoliittolaiset huolsivat motteja ilmateitse. Rastin motti säilytti puolustuskykynsä sodan loppuun saakka. Reuhkavaaran motti tuhottiin 25.2.1940 kasapanoksin ja konekiväärein. Luelahden Kenraalimotti ja Itäinen osa vallattiin. Valtaamatta jäivät Kannaksen ja Loson motit ja Luelahden Läntinen motti.
Saunajärven tie päättyi Riihivaaralle. Neuvostojoukoilla oli Riihivaaralla vahvat asemat, mistä käsin he hallitsivat tykistöllä tietä. Neuvostoliitolla oli myös ilmaherruus. Motteihin saarrettuja joukkoja auttamaan saapui mm. useita hiihtojoukkoja, joista kuuluisin oli lähes 2000 miehen vahvuinen Dolinin hiihtoprikaati. Prikaati tuhottiin lähes viimeiseen mieheen Kesselin-Kälkäsen maastossa helmikuussa 1940.
Kuhmon suunnalla suomalaisten kannalta raskaimmat taistelut käytiin Saunajärven Kilpelänkankaalla ja Löytövaaran maastossa. Kuusijoki-linja murtui 3.3.1940 ja suomalaiset joukot joutuivat vetäytymään Löytövaaraan, missä asemat pitivät sodan loppuun saakka.
Aseet vaikenivat 13.3.1940 kello 11.00
Retkemme oli Suomen historiaa laajasti käsittävä. Matkalaiset tunsivat paljon eri vaiheita ja asioita. Keskustelu oli vilkasta ja kiinnostunutta. Yhteinen havaintomme oli, että myös kotimaasta löytyy paljon uutta opittavaa. Kiitollisina menneiden sukupolvien työstä, halu uusille retkille esitettiin usealta taholta.
Eero Mattila
Karonkkamatkalaiset
Paavo Mikkonen Hulkonniemen muistomerkillä
Kirkkoherra Keijo Gärdström luovutti matkojen vastuutehtävät seurakunnan osalta kanttori Terhi Paukulle
Lauantaina 11.6.2021 klo 12 laskettiin kukkalaite Jääkärirykmentti 5:n III pataljoonan – Peikkopataljoonan – muistopaadelle Voikkaan kirkkopuistossa. JR 5 muodostettiin kahdesta varusmiespataljoonasta ja yhdestä reserviläisistä kootusta pataljoonasta. III pataljoonan sotilaat kutsuttiin palvelukseen Pohjois-Kymenlaakson reserviläisistä.
Kesäkuun 11. päivänä 1941 – Jatkosodan alkamisvaiheissa – astui palvelukseen mittava joukko pohjoiskymenlaaksolaisia reserviläisiä. Tuolloin Voikkaan seuratalossa perustettiin jääkärirykmentti 5:n III pataljoonan esikunta ja esikuntakomppania. Jalkaväkijoukot perustettiin Voikkaan kansakoululla, konekiväärikomppania ja panssarintorjunta Voikkaan Työväentalolla ja kranaatinheitinyksikkö Yrjönojan koululla. Yksi erillinen komppania perustettiin Anjalan vanhalla kunnantalolla. Alkuvaiheessa jalkaväkirykmentti 5:n I ja II pataljoona muodostui asevelvollisista ja III pataljoona reserviläisistä.
Kukkalaitteen laskivat Pertti Elg Voikkaan seudun Reservinaliupseereista ja Jukka Sorsa Kuusankosken Reserviläisistä. Puheen pitivät Jukka Sorsa ja Matti Laine Pohjois-Kymen Reserviupseereista.
Muistopaasi on paljastettu 11.6.1988 III/JR 5:n reserviläisten jatkosotaan isänmaataan puolustamaan lähteneiden kunniaksi. Paikalla järjestetään vuosittain kuusankoskelaisten reservinyhdistysten järjestämä muistotilaisuus.
Teksti on Tuomo Simolan tekstistä lyhennetty/päivitetty ja loppuun lisätty tapahtumaan liittyvä kuvaus.
Arto Ala-Outinen
28.9.2021
Kukkalaitteen laskivat Pertti Elg (oik) Voikkaan seudun Reservinaliupseereista ja Jukka Sorsa Kuusankosken Reserviläisistä.
Perinteinen, Reservin ampuma- ja maastokilpailuna tunnettu tapahtuma, nykyisin Reservin ampuma- ja maastopäivä käytiin uudella, matalan kynnyksen konseptilla 18.9. Aiemmin pelkästään kilpailuhenkisessä tapahtumassa oli nyt myös retkisarjat sekä jalkapatikkalaisille, että maastopyöräilijöille, joihin sarjoihin olikin jo muutamia osallistujia. Toivottavasti uusi konsepti kasvattaa tapahtuman suosiota ja osallistujamäärää. Tapahtuma käytiin Utin maastoissa Haukkajärven rannalla olevan miehistösaunan ollessa kilpailukeskuksena.
Voiton kilpasarjassa vei Elimäen RU-kerhon Topi Puhakka, toiseksi tuli Jari Närvänen Kouvolan RU-kerhosta ja kolmas sija meni Elimäen RU-kerhon Jani Juvankoskelle. Tapahtuma oli leppoisa ja sää suosi. Järjestäjät kiittävät sekä osallistujia että toimitsijoita, ja Utin jääkärirykmenttiä puitteiden tarjoamisesta ja muusta avusta.
80 vuotta sitten oli jatkosodan hyökkäysvaihe edennyt Karjalankannaksella vanhalle rajalle ja hyökkäys pysäytettiin 9. syyskuuta Leningradin uloimman puolustuslinjan eteen. Eteneminen jatkui vielä muilla rintamalohkoilla aina 8. joulukuuta 1941 asti, jonka jälkeen alkoi asemasotavaihe. Tuolloin monilla rintamalohkoilla tilanne vakiintui ja onnistuttiin välttämään tappioita. Vähitellen vähäinen toiminta jopa toimettomuus sai miesten ajan käymään pitkäksi. Toimettomuutta vastaan taisteltiin pitämällä yhteyttä kirjeitse kotirintamalle, omaehtoisten puhdetöiden ja erityisten viihdytysjoukkojen avulla. Maaliskuusta 2020 alkaa olla kulunut 18 kuukautta siitä, kun meidän reserviläisjärjestöjemme toiminta lähes pysähtyi. Viranomaisten ohjauksella ja määräyksillä yhteiskunta ajettiin ”asemasotavaiheeseen” Covid-19 pandemiaa vastaan. Näissä poikkeusoloissa olemme pitäneet järjestötoimintaamme yllä ottamalla käyttöön uusia toimintamalleja ja sopeuttamalla toimintaamme. Linnoittautumalla taistelijan poteroihin parhaimmillaan puolen joukkueen korsuihin olemme ylläpitäneet järjestötoimintaa etäkokousten avulla. Tällä tavoin olemme pystyneet pyörittämään järjestömme lakisääteiset velvoitteet. Merkittävin operaatiomme pandemian aikana on ollut reserviläispiirien viestintäuudistus, Kymensalpa-sivusto. Puolustusvoimat on osaltaan linnoittautunut varuskuntiin ja heidän yhteydenpitonsa meihin reserviläisjärjestöihin on ollut vähäistä. RUK 100 ja RUL 90 juhlavuosien tilaisuudet on pääosin toteutettu striimattuina etätilaisuuksina. Aikanaan asemasotaan väsyttiin, tosin joukkojen lomat pyörivät, koska asemasota ei sitonut kaikkia joukkoja operaatioihin. Ehkä tuolloinkin totuttiin toimettomuuteen ja pyöritettiin vain välttämättömät rutiinit. Kun tultiin kevääseen 1941 ilmassa oli selviä merkkejä vihollisen aktivoitumisesta. Suurhyökkäyksen alettua joukkomme lähes yllätettiin ja erään näkemyksen mukaan operaatioita johtavien upseereiden johtamistaito ja operointikyky oli merkittävästi alentunut pitkän asemasodan aikana. Myös tämän pandemian ”asemasotavaiheessa” järjestömme on tottunut hiljaiseloon ja työskentelyyn omalta kotisohvalta. Etäkokouksiin ei ole juuri tarvinnut valmistautua, kun siihen on voinut osallistua oloasuun pukeutuneena villasukat jalassa. Etätilaisuudet ovat tarjonneet lähinnä ”korviketta” perinteisiin tapahtumiin verrattuna. Loppukesän aikana yhteiskunta on alkanut avautumaan pandemian jälkeiseen aikaan. Olemme pystyneet aloittamaan piiriemme ammuntatoiminnan ja pyörittämään sitä lähes normaaliin tapaan. Olemme nyt siirtymässä hiljaiselon jälkeen operaatiovaiheeseen, jossa meidän tulee saada jäsenistömme liikkeelle. Nyt ei tule jäädä tuleen makaamaan, vaan on hetki järjestömme sloganin mukaiselle toiminalle ”Johtajuutta kaikissa olosuhteissa”. Siis Liikkeelle! ”Taistelijan poteroissa” on ollut turvallista harrastaa oman ehtoista kenttäkelpoisuuden ylläpitoa. Järjestömme on pyrkinyt etämarssitapahtumilla, kuten vuoden 1941 Maaottelumarssin Muisto-marssilla 4-25.5.2021 aktivoimaan meitä liikkumaan. Mars-Mars-sovellukseen olen pystynyt saamaan pyöräilykilometrejä myös helteisinä kesäiltoina. Helteellä ei pyörälenkin jälkeen tarvitse mennä edes suihkuun, kun viima on pitänyt paidan kuivana.
Covid-19 on vaikuttanut reservipiirien toimintaan ja tapahtumia on pystytty järjestämään rajoitetusti. Ampumakilpailuja on saatu sentään järjestettyä jollain tasolla. Piirin hallinto on saatu hoidettua pitkälti etäyhteyksien avulla.
Lokakuussa 1939 järjestettiin ylimääräiset harjoitukset maan varautuessa sotaan poliittisen tilanteen kärjistyessä. Saksa oli 1.9. hyökännyt Puolaan ja sodan uhka leijui ilmassa. 30. Marraskuuta uhka muuttui todeksi Neuvostoliiton aloitettua hyökkäyksen koko itärintaman mitalla. Suomen reserviläiset olivat silloin valmiudessa. Tänäkin päivänä reserviläisten kenttäkelpoisuuden ylläpito on tärkeä asia ja pääasiassa siitä huolehditaan omatoimisesti.
Järjestin itselleni toimintaa tutustumisretken merkeissä Kainuun taistelupaikkoihin. Raatteentie lienee jokaisen tiedossa, Kuhmon taistelut ovat jääneet edellisen varjoon, vaikkakin siellä suunnalla käytiin myös merkittäviä taisteluita. Raatteen ja Kuhmon hyökkääjällä oli sama tavoite, katkaista Suomi Oulun korkeudelta. Raatteentien mottien puolustajien vastarinnan alkaessa luhistua kertoi erään komppanian tuntemattomaksi jäänyt hevosmies palatessaan yksin etulinjasta seuraavaa: Hevonen kävellä lontusteli hitaasti, kun äkisti pysähtyi. Katsastaessani eteen, olin pyörtyä siihen paikkaan. Joukko vihollisia seisoi ihan hevostien varressa. Joskus olin nähnyt näkyjä, mutta nyt oli tosi kysymyksessä. Näinkö sitä jäätiin vangiksi? Sydämeni heitti volttia. Ensimmäinen ajatukseni oli – pako! Mutta ne ampuvat heti! Joku tuntematon voima pukkasi minut pystyyn. -Älkää ampuko! Rääkäisin hurjasti ja olin jatkamassa, että antaudun vangiksi. Mutta tuota jatkoa en ennättänyt karjaista, kun tapahtui ihme. Vihollisporukka nosti kätensä antautumisen merkiksi. Häpesin pelkuruuttani, häpesin huutoani. Mutta aloin hiljalleen niellä mahaani, kun tajusin etteivät ummikot venäläiset olleet käsittäneet huutoani tai olivat käsittäneet sen huudoksi ”antautukaa”, ja säikähtivät minua, tavallista kookkaampaa miestä. Ei siinä auttanut muu kuin nousta reestä ja ryhtyä riisumaan viholliset aseista. Rehellisenä miehenä minun on tunnustettava, että käteni sekä jalkani vapisivat armottomasti, kun lähestyin ensimmäisiä punasotilaita. Nöyrästi ne tarjosivat minulle aseensa, jotka lastasin rekeen. Heitä oli kaikkiaan 19. Tämän jälkeen komensin vankiporukan kävelemään rekeni perässä ja pitämään minuun vähintään viidenkymmenen metrin välimatkan. Vasta iltahämärissä tulin perille esikuntaan. Siellä vangit laskettiin, ja niitä oli nyt 25 kappaletta. Tien hämärässä oli liittynyt jonoon kuusi uutta.
Kainuusta löytyy paljon nähtävää sotahistoriasta kiinnostuneille.
Mukavaa syksyä Olli Leisti Kymenlaakson Reserviläispiirin puheenjohtaja
Kesä on jäämässä taakse. Reserviläistoimintaakin kurittanut koronapandemia on hieman sekavassa vaiheessa. Tartunnat ovat suhteellisen korkealla tasolla, mutta toisaalta rokotuskattavuus kasvaa ja rajoitteita aletaan pikkuhiljaa purkamaan. Toivottavasti positiivinen kehitys jatkuu ja normaalitoimintaan päästään vielä syksyn aikana. Merkit ovat hyviä. Kun koronan uskotaan kohta olevan taakse jäänyttä elämää, niin alkaa asian ”perkaaminen”. On herätty pohtimaan sitä, että miksei tähän oltu globaalisti, eikä myöskään kansallisesti varauduttu kunnolla, tai oikeastaan mitenkään? Pandemian alkuvaiheen maskiepisodi Huoltovarmuuskeskuksessa muistetaan Suomessakin pitkään. Samaan hengen vetoon on todettu, että jatkossa varautuminen pitää olla paremmalla tasolla, jos/kun joku muu globaali pandemia iskee. Varautumista peräänkuulutetaan myöskin ilmastokriisejä varten, jotka ovat jo arkipäivää eri puolilla maailmaa, ja joiden ennustetaan pahenevan. Ympäristökatastrofit ovat myös vakava ongelma, joka on riesanamme ja johon on varauduttava. Varautuminen on myöskin sotilaallisten kriisien ja uhkien kulmakivi, ja siksi me reserviläiset tätä harrastamme: jotta sotilaallinen uhka maatamme kohtaan ei pääsisi realisoiduttuaan yllättämään ns. housut kintuissa. Asia muuttuu vieläkin tärkeämmäksi, kun otetaan huomioon syy- ja seuraus -tekijät. Sotilaallinen uhka saattaa olla seurausta vaikkapa luonnonkatastrofista, jotka voivat saada suuret ihmisjoukot johtajineen toimimaan arvaamattomasti ja yllättäen. Jatkakaamme varautumista ja nostakaamme se vieläkin korkeammalle tasolle. Se kannattaa! Niin kuin on vuoden mittaan ”varoiteltu”, perinteinen Kymen Salpa ei enää printtilehtenä ilmesty. Tätä digilehteä tehdään vielä tämä vuosi, mutta pikkuhiljaa tiedottaminen siirtyy enenevässä määrin www.kymensalpa.fi -sivustolle, josta on jo nyt luettavissa jokseenkin kaikki se tieto, joka tässäkin digilehdessä on. Sivuja vielä ”viilataan” syksyn mittaan paremmiksi. Kehittämisehdotuksia vastaanotetaan piiritoimistolle. Digitalisaatio jyllää myöskin liittotasolla. Reserviläisliitto on tehnyt jo viime vuonna sivustouudistuksen, ja nyt siirtymäajan lähestyessä loppuaan se edellyttää aiemmin toimintalomakkeisiin perustuneen, kertaluonteisen tuen ehdoksi, että piirin reserviläisyhdistyksillä on oltava liiton sivujen alla omat sivut. Perinteistä toimintalomaketta ei enää täytetä, vaan se instrumentti yhdistyksen toiminnan raportoimiseksi on poistunut. Pyydän yhdistyksiä mahdollisimman pian syksyn aikana tutustumaan asiaan osoitteessa https://www.reservilaisliitto.fi/sivustouudistus/ ja toimimaan sen mukaisesti. Piiritoimisto auttaa minkä pystyy. PV on vähitellen avautumassa ulkopuoliseen yhteistyöhön, ja perinteisiä yhteistyötapahtumia on luvassa syksyn mittaan, kenties merkittävimpänä Ukontie -rynnäkkökiväärikilpailu, mutta myös tämän lehden ilmestymisen aikoihin toteutuva Reservin ampuma- ja maastopäivä on luvassa. Toivotaan runsasta osanottoa.
Pystyimme kuin pystyimmekin järjestämään tämän vuotisen Ukontie-ammunnan yhteistyössä Kaakkois-Suomen aluetoimiston ja Kymenlaakson MPK:n kanssa, ja kisaan saatiin 31 ampujaa. Sää suosi tämänvuotista kisaa ja osan aikaa pääsimme ampumaan auringon paisteessa. Ammunnan valvojina toimivat aluetoimistosta kapt. Niko Toivonen ja kapt. Jarmo Niukkanen, jotka järjestivät ammuntaan ampumaradan, rynnäkkökiväärit sekä patruunat. Järjestelyistä ja ammuntaan ilmoittautumisesta vastasi MPK Tapio Lakelan johdolla. Ammunnan valvojana toimi Timo Viantie, ammunnanjohtajana Jari Pessa ja häntä avusti Pauli Pölönen. Tvälläreinä toimivat Kari Vänskä ja Valtteri Vänskä.
Ukontie ammunnanjohtajat ja tvällärit vasemmalta: Jari Pessa, Valtteri Vänskä, Kari Vänskä, Pauli Pölönen ja Timo Viantie
Tasaisen kisan henkilökohtaisen kilpailun kolme parasta olivat Tuukka Tuominen (Kouvola res.) 184 p, Jyrki Mutanen (Kotkan seudun res.) 183 p ja Marko Hänninen (Inkeroisten seudun res) 180 p. Joukkuekilpailu ammuttiin viisimiehisin joukkuein ja sen voitti Iitin reserviupseerikerho joukkueella Tommi Tiihonen, Hannu Lahtinen, Tero Luukkainen, Pekka Mertakorpi ja Tapani Peltola. Tosin joukkuekilpailuun saatiin vain kaksi täyttä joukkuetta.
Voittajan on helppo hymyillä. Iitin Reserviupseerikerhon voittoisan joukkueen ampujat vasemmalta: Tapani Peltola, Jani Niittymaa, Tero Luukkainen, Hannu Lahtinen, Tommi Tiihonen ja Pekka Mertakorpi
Kouvolan reserviläiset jääk Tuominen Tuukka, Kouvolan reserviläiset 184 alik Tuominen Kari, Kouvolan reserviläiset 169 vääp Väänänen Juhani, Kouvolan reserviläiset 154 vm Ihanamäki Aki, Kouvolan reserviläiset 147 YHTEENSÄ 654
Inkeroisten seudun reserviläiset alik Hänninen Marko, Inkeroisten seudun reserviläiset 180 tkm Pekala Petri, Inkeroisten seudun reserviläiset 165 stm Sinisalo Olavi, Inkeroisten seudun reserviläiset 164 jääk Toikka Tuomas, Inkeroisten seudun reserviläiset 129 YHTEENSÄ 638
Kotkan seudun reserviläiset matr Mutanen Jyrki, Kotkan seudun reserviläiset 183 alik Eränen Rami, Kotkan seudun reserviläiset 164 alik Molari Mika, Kotkan seudun reserviläiset 131 korpr Pulkkinen Tomas, Kotkan seudun reserviläiset 117 YHTEENSÄ 595
Uskontunnustuksessa lausumme: “uskon.. ruumiin ylösnousemisen ja iankaikkisen elämän?
Mitä se merkitsee käytännössä? Aikaisemmin ajattelin, että ikuista elämää vietetään jonkinlaisena henkiolentona. Aloin tutkia asiaa Raamatusta. Se ei taidakaan olla niin?
Kun elintoiminnot lakkaavat, ihmisen henki ja ruumis kyllä eroavat. Henki siirtyy joko taivaan esikartanoihin tai tuonelaan. Tämä hengen elämä on siis ruumiitonta ja ruumis haudataan tai poltetaan tai jäi vaikkapa rintamalle. Mitä sitten aikojen kuluessa tulevaisuudessa tapahtuu. Siitä Raamattu kertoo esimerkin Jeesuksen kohdalla. Hänet ristiinnaulittiin. Hän kuoli ja haudattiin. Jumala herätti hänet kolmantena päivänä ruumiilliseen muotoon. Hän ilmestyi opetuslapsilleen. Hän oli fyysinen, tunnistettava, mutta vailla sairauksia ja vammoja. Sitä voisi kuvailla mm. Kirkastettu, kuolematon ja katoamaton ruumiillinen ihminen.
Samanlainen olotila luvataan Raamatussa kaikille Jeesuksen sovittamille ihmisille. Siis myös meille. Tätä pohti myös Luther kristinopissa: Ruumiin ylösnousemus on niin valtava asia, etten järjelläni voi sitä tajuta, mutta uskon sen lapsenmielisesti, koska Jumala on sen Sanassaan ilmoittanut ja koska se ei perustu meidän ihmisten mahdollisuuksiin, vaan Jumalan voimaan.
Ruumiin ylösnousemus on kristinuskon peruspilareita. Eihän sitä muuten olisi uskontunnustukseen laitettu. Kristitty arvostaa ja kunnioittaa omaa kehoaan Jumalan hänelle antamana. Jumala arvostaa luotuaan niin, että herättää kerran ruumiimme elämään ikuisesti. Silloin Jeesuksen lunastamien pyhien yhteys saa lopullisen muotonsa. Olen ajatellut, että silloin olisimme parhaissa voimissamme taivaan kansalaisina noin kolmikymppisiä, kuten Jeesus oli ollessaan täällä maan päällä. Olisimme omia tunnistettavia persoonia. Tätä toivon meille kaikille. Siunattua syksyn aikaa lukijani.
