Kategoria: Perinnetyö

Kulttuurineuvos Eero Niinikosken esitelmä maanpuolustusjärjestöjen juhlassa Kouvolassa 14.10.2021

Arvoisa maanpuolustusväki, hyvät naiset ja miehet                                    

Suomen marsalkka Carl Gustav Emil Mannerheimin kuolemasta on tänä vuonna tullut kuluneeksi 70 vuotta. Hänestä julkaistaan edelleenkin sekä aikakaus- että sanomalehdissä niin henkilöön kuin hänen toimintaansakin liittyviä kirjoituksia. Tämä on toki luonnollista: onhan marsalkka edelleenkin suurin suomalainen. Asia todistettiin viimeksi v. 2004, jolloin Yleisradio järjesti äänestyksen suurista suomalaisista. Mannerheim voitti kilpailun selkein luvuin. Hän sai lähes kolmanneksen annetuista äänistä. Toiseksi tuli Risto Ryti ja kolmanneksi Urho Kekkonen.

Harvemmin tullaan pohtineeksi Mannerheimin yhteyksiä Kouvolan seudulle Kymenlaaksoon. Hän ja hänen sukunsa liittyvät kuitenkin useammalla tavalla nykyiseen Kouvolan seutuun kuin äkkipäätään voisi luula ja kuin yleisesti tiedetään.

• 

Marsalkan isä kreivi Carl Robert Mannerheim oli perustamassa tehtaita Kuusankosken äärelle jo 1870-luvun alkupuolella. Hän joutui käymään kovan kilpajuoksun varsinaisesta tehtaan paikasta, sillä alueella liikkui samaan aikaan toinenkin yrittäjä, Forssan patruuna Axel Wilhelm Wahren, jolla oli huomattavasti enemmän kokemusta yritystoiminnasta kuin kreivillä.

Niinpä hän ei saanut Kymijoen suurimman ja samalla hankalimman kosken Kuusankosken ääreltä parasta paikkaa, vaan joutuu ottamaan omistukseensa joen keskellä olevan saaren, jota kutsuttiin Myllysaareksi, vaikkei siellä koskaan ollut mitään myllyä ollutkaan. Lisäksi hän sai ostaa mantereen puolelta maakaistaleen, jolle hän rakensi tien tehtaan tuotteiden saamiseksi rautatien varrelle.

Kreivi Mannerheim houkutteli liikekumppaneikseen Turun porvareita, jotka olivat rikastuneet lähinnä ulkomaankaupalla. Hänen keskeisin tukijansa oli vapaaherra Samuel Werner von Troil, joka kuului Turun varakkaimpiin virkamiehiin ja osallistui teollisuustoimintaan sekä sijoittajana että luottamustehtävissä. Turku oli 1800-luvulla Suomen bisneskeskus, ei Helsinki. Mannerheimin firma perustettiin 1872 ja sen nimeksi tuli Kuusankoski Aktiebolag, Kuusankoski-yhtiö. Mannerheimista tuli yhtiön toimitusjohtaja.

Kreivi saattoi omakätisesti käynnistää tehtaan ensimmäisen paperikoneen syksyllä 1873. Kone tuli monen mutkan kautta perille Skotlannista saakka. Hän oli tapahtumasta varsin otettu, koska naapuritehtaalla eli Kymmene Aktiebolagin, Kymiyhtiön tehtaalla kilpailija Wahren sai koneensa käyntiin vasta vuotta myöhemmin 1874. Tuohon aikaan Suomessa ei ollut juuri lainkaan teknistä tietotaitoa, vaan se täytyi tuoda maahan lähinnä keski-Euroopasta. Niinpä Mannerheim sai kiittää hankkeen nopeasta edistymisestä itävaltalaissyntyistä paperimestari Gottlieb Kreidlia. Sama herra siirtyi myöhemmin Verlaan, rakensi sinne viipurilaisella pääomalla pahvitehtaan ja toimi Verlan maineikkaana patruunana 25 vuoden ajan. Nykyisin tämä tehdas on museoitu ja se on nimetty Unescon

maailmanperintökohteeksi harvinaislaatuisena nähtävyytenä.

Mannerheimin tehdas ei ollut kovin menestyksekäs koko 1870-luvulla, joten kreivi teki kilpailijalleen Kymiyhtiölle ehdotuksen firmojen yhdistämisestä niinkin varhain kuin 1877. Yhtiöiden sulautuminen tapahtui kuitenkin vasta paljon myöhemmin v. 1904. Mannerheim ei jäänyt odottelemaan suhdanteiden parantumista, vaan teki tilanteesta nopeat johtopäätökset. Hän karkasi syksyllä 1879 rakastajattarensa, keisarinnan hovineidon kanssa Pariisiin ja jätti vaimonsa ja lapsensa Suomeen. Kreivi Mannerheim oli tällöin 44-vuotias seitsemän lapsen isä. Carl Gustav Emil oli 12-vuotias.

Kun kreivin poika nimitettiin keväällä 1933 sotamarsalkaksi , hän tuli saman vuoden syksyllä käymään Kuusankoskelle. Eikä vaan käymään, sillä visiitti kesti peräti kaksi päivää. Käynnin muodollisena syynä oli se, että hän tuli katsomaan juuri valmistunutta muotokuvaansa Kymin ammattikoulun komeassa jugend-tyylisessä juhlasalissa.

Samalla hän tutustui myös tehtaisiin ja kävi jopa metsästämässä vuorineuvos Ahlmanin kanssa. Olen aina ihmetellyt, miksei tästä vierailusta ole säilynyt ainuttakaan valokuvaa, vaikka yleensä hänen kintereillään oli aina useita kuvaajia. Perimätiedon mukaan hän oli varsin tyytyväinen komeaan muotokuvaansa, jossa hän on suurin piirtein luonnollisessa koossaan. Marskista on tehty useita muotokuvia, mutta saksalaiselle kenraali Ehrfurtille hän paljasti Mikkelin päämajassa, että tämä Kuusankoskella oleva potretti on hänen mielestään paras.

• 

Kun katsoo muotokuvaa hieman lähemmin, voidaan todeta, että Mannerheim on siinä seuraamassa Tampereen valtausta valkoisena kenraalina Vehmaisissa v. 1918. Kun Kymiyhtiö tilasi teoksen maamme kenties parhaimmalta muotokuvamaalarilta Eero Järnefeltiltä, voitiin olla varma, että työstä tulee hyvä. Jostakin syystä Marski ei kuitenkaan halunnut olla 1932 taiteilijan mallina, vaan työn hahmottelua varten hänestä otettiin valokuvia hänen asuntonsa lähellä Tähtitorninmäellä Helsingissä. Tosin kasvomallina hän oli piipahtanut Järnefeltin ateljeessa, koska he olivat vanhoja tuttuja entuudestaan.

Ulkoministeriön virallisen kuvaajan Aarne Pietisen ottamissa kuvissa marsalkka on täydessä tällingissä kunniamerkkejä myöten. Järnefeltillä oli käytössään myös Vehmaisissa otettuja dokumenttikuvia, joten hän sommitteli maalauksensa näiden kuvien pohjalta. Pieni honkkeli hänelle kuitenkin kävi siinä, että hän maalasi Marskin kaulaan Vapaudenristin, mutta myöhemmin huomattiin, ettei Mannerheimilla sellaista ollut vielä Vehmaisissa, vaan hän sai kunniamerkin vasta sodan jälkeen. Niinpä taiteilija joutui poistamaan merkin maalauksestaan aivan viime tingassa. Tulkoon vielä mainituksi sellainenkin detalji, että Vehmaisten dokumenttikuvissa Mannerheimilla on sormiensa välissä paksu sikari, mutta Järnefelt muutti sen piipuksi. Ilmeisesti hän ajatteli, että piippu on tässä yhteydessä jotenkin asiallisempi ja jämäkämpi kuin sikari, joka liittyy enemmän illanviettoihin ja vapaa-aikaan.

Kymin juhlasalissa on toinenkin komea muotokuva, joka esittää presidentti Pehr Evind Svinhufvudia. Se on niin ikään Järnefeltin maalaama. Syynä näihin kahteen muotokuvaan on se, että Kymiyhtiö halusi juhlasaliin, joka oli enemmänkin yhtiön edustussali kuin ammattikoulun juhlasali, muotokuvat kahdesta sellaisesta persoonasta, jotka ovat vaikuttaneet ratkaisevasti Suomen itsenäistymiseen. Niinpä Mannerheim on kuvassa nimenomaan Vapaussodan ylipäällikkönä seuraamassa Tampereen valloitusta v. 1918, ja Ukko-Pekka on itsenäisyyssenaatin puheenjohtajana v. 1917, vaikka olikin muotokuvaa maalattaessa 1932 jo Tasavallan presidentti.

Teoksiin liittyy monenlaisia juttuja, mutta tulkoon tässä kerrotuksi vain yksi. Vuosia sitten juhlasalissa vieraili ryhmä kymenlaaksolaisia vaikuttajia. Kun olin esitellyt teokset, eräs herra kiitti esittelystä ja sanoi, että kokoelma on oikein hyvä, mutta siinä on yksi puute. Hän huomasi hämmästykseni ja jatkoi sitten: ”Katsokaas jos tässä kokoelmassa olisi vielä meidän pehtoorimme muotokuva, niin siinä olisivat kaikki minun kummisetäni”. Sitten hän naurahti ja kertoi, että hänen vanhempansa halusivat kyseisten herrojen lisäksi kummisedäksi yhden sellaisen herran, joka on vuorenvarmasti ristiäisissä paikalla. Näistä kahdesta muusta, kun ei voitu olla ihan varmoja. Puhuja oli vapaaherra Fabian Wrede Anjalasta, joten ei jäänyt epäilystä, että hän olisi kertonut kylältä kuultuja asioita.

Mannerheim ei päässyt koulun ja juhlasalin vihkiäisiin syyskuussa 1933, mutta hän tuli hieman myöhemmin paikkakunnalle peräti parin päivän vierailulle, kuten edellä jo todettiin. Käynti sattui sikäli mielenkiintoiseen aikaan, että presidentti Svinhufvud luovutti sotamarsalkalle 27.10.1933 marsalkansauvan, joka liittyi hänen keväällä saamaansa sotamarsalkan arvoon. Sauva on puoli metriä pitkä, sisältä kullattu ja ontto. Painoa sillä on lähes kaksi kiloa. Hän sai lisäksi ns. matkasauvan, joka oli kevyempi ja jota oli helpompi käyttää matkoilla. Kun Mannerheim oli sauvansa saanut, hän kiirehti jo heti seuraavana päivänä lauantaina 28.10.1933 sitä näyttämään kuusankoskelaisille. Hän tutustui paitsi muotokuvaansa ja Kymin ammattikouluun myös paperitehtaisiin ja teki vuorineuvos Ahlmanin johdolla jopa metsästysretken jonnekin lähiseudulle. Ilmeisesti täkäläiset isännät olivat niin mielissään ja täpinöissään tästä vierailusta, että ammattikoulun ohitse kulkeva maantie nimettiin Mannerheimin käynnin kunniaksi Marskinkaduksi. Sitä ennen se oli ollut Koulukatu. Tämä on se sama tie, jonka hänen isänsä rakensi 1870-luvun alkupuolella.

Oletteko muuten kuulleet, että idea Mannerheimin ratsastajapatsaasta syntyi Kuusankoskella? Niin suuruudenhulluja täällä ei kuitenkaan oltu, että patsasta olisi suunniteltu omalle paikkakunnalle. Ei sentään, idean isä oli Kymiyhtiön vaikutusvaltainen hallintojohtaja Julius Polin, joka oli merkittävä jääkäriliikkeen tukija ja Mannerheimin ihailija. Kun oli kulunut 10 vuotta vapaussodan päättymisestä, Uusi Suomi julkaisi toukokuun alussa 1928 etusivullaan uutisen, jonka mukaan johtaja Polin haluaa lahjoittaa 100 000 markkaa pohjarahastoksi Mannerheimin ratsastajapatsasta varten. Summa on n. 31 000 euroa nykyrahassa. Hanke ei kuitenkaan lähtenyt heti liikkeelle. Ja kun asia pitkittyy, niin yleensä se myös mutkistuu. Lopulta nimittäin syntyi kaksi ratsastajapatsasta: ensimmäinen tuli Lahteen 1959 ja toinen puoli vuotta myöhemmin 1960 Helsinkiin. Todettakoon kuitenkin, että Polin sai kuin saikin Mannerheiminsa; hän vaikutti siihen, että Kymin ammattikoulun juhlasaliin tilattiin Mannerheimin muotokuva, josta on jo edellä puhuttu.

Kun pohditaan Mannerheimin edesottamuksia nykyisen Kouvolan seudulla, on syytä mennä seuraavaksi Myllykoskelle. Sotamarsalkka oli hyvä ystävä kenraali Waldenin kanssa, joka omisti 1930-luvulla Myllykoski-yhtiön, joka oli osa Yhtyneitä Paperitehtaita. Poikkeuksellisen hyvästä kaveruudesta kertoo sekin, että Rudolf Walden yleni luutnantista kenraalimajuriksi ainoastaan 14 kuukaudessa. Tämä on ehdoton ja ylittämätön ennätys Suomessa. Urakehitystä auttoi Mannerheimin ohella vapaussotaan liittyvät seikat.

Vaikka Mannerheim oli käynyt 1930-luvulla useinkin tapaamassa kenraali Waldenia, hän teki kesäkuussa 1938 paikkakunnalle oikein julkisen merkkivierailun. Sen aikana hän istutti yhtiön pääkonttorin edustalle tammen, seurasi ampumakilpailuja ja jakoi lopulta kilpailun palkinnotkin tehtaan seuratalolla

Tuolle tammelle kävi kuitenkin kalpaten, sillä se ei jostakin syystä lähtenyt kasvamaan, vaan nuukahti vähitellen. Asia korjattiin siten, että tehtaan puutarhuri istutti eräänä yönä vähin äänin uuden tammen entisen tilalle. Operaatio pysyi kuitenkin aika kauan salassa.

Jos tuo tammi-juttu on hieman haikea, niin ruokapuolelta löytyy hauskempaakin kerrottavaa. Monet hienot ruokakirjat kertovat tarinaa, miten Marski toi alun perin juutalais-venäläisen herkun Vorschmackin helsinkiläiseen huippuravintola Savoyhin. Tarina on toki, mutta sitä edelsi kymenlaaksolaisittain mielenkiintoinen pieni episodi. Marski oppi tuntemaan tämän herrojen herkun paitsi Pietarissa myös Varsovassa, mutta Suomessa hän törmäsi siihen ainoastaan ollessaan kenraali Waldenin vieraana Myllykosken Klubilla. Kerrotaan, että Mannerheim istui joskus 30-luvulla Savoyssa seurueensa kanssa ja herrat keskustelivat marsalkan ulkomaanvuosien lempiruuista.

Tällöin kävi ilmi, ettei Savoyssa tunnettu lainkaan Vorschmackia. Niinpä Marski soitti siltä istumalta Waldenille ja pyysi reseptin kiireesti Helsinkiin. Tehtaan musta limusiini kiidätti Klubin emännän käsinkirjoittaman reseptin pääkaupungin yöhön. Loppu on sitten historiaa, jota Savoy ei ole myöntänyt todeksi. Totta se kuitenkin sattuu olemaan, todistusaineistoakin löytyy.

Entä onko Mannerheim käynyt vanhassa Kouvolassa? Jos ei oteta huomioon sitä, että onhan marsalkka varsinkin sotavuosina porhaltanut salonkivaunussaan monet kerrat Kouvolan ohi matkalla Mikkelin päämajaan ja muuallekin Suomeen, niin löytyypä hänen julkisen uransa alkuvaiheilta sympaattinen vierailu Kouvolan aseman seudulle

Ollessaan valtionhoitajana alkuvuonna 1919 Mannerheim oli palaamassa Mikkelistä Helsinkiin, kun juna pysähtyi 26. helmikuuta Kouvolan asemalla. Lehtiuutisen mukaan ”Karjalan jääkärien marssi” tervehti junasta laskeutuvaa valtion päämiestä ja suojeluskunnan ”nokkamiehiin” kuuluneet Eino von Essen ja Santeri Hirvonen johdattivat hänet komeaksi laitettuun asemaravintolaan. Mannerheimia tervehtimään olivat kokoontuneet Kouvolan taajaväkisen yhdyskunnan ja Valkealan kunnan valtuustot, Kouvolan naisyhdistys, koulujen opettajia oppilaineen, aseman virkakuntaa sekä ”täkäläinen sekakuoro”, kuten Kouvolan Sanomat asian ilmaisi.

Pidettiin puheita, ojennettiin kukkia ja laulettiin. Mannerheim tervehti kädestä pitäen läsnä olleita ja antoi koululaisille seuraavaksi päiväksi ”lupapäivän”, jolla nimellä lomapäivää tuohon aikaan kutsuttiin. Naisyhdistyksen tarjoamien kahvien jälkeen matka jatkui eläköön-huutojen saattelemana. Tyylikkäästi Mannerheim lähetti jo matkan varrelta Kouvolan taajaväkisen yhdyskunnan puheenjohtajalle Hjalmar Hultinille kiitossähkeen ”juhlahetkestä, jonka sain viettää keskuudessanne”.

Mutta onpa marsalkka Mannerheim saanut vielä myöhemminkin viettää monia juhlahetkiä kouvolalaisten kanssa, sillä v. 1950 esiteltiin Kasarminmäellä sijaitsevalla upseerikerholla taiteilija, majuri evp. Aarno Karimon maalaama muotokuva marskista. Kerhon tilaama potretti paljastettiin 4.6.1950 vaikuttavin menoin ja puhein. Kaikki eivät olleet näkemäänsä kuitenkaan tyytyväisiä, joten jo viikon päästä otettiin yhteys taiteilijaan, jolle todettiin, että marsalkka on kuvattu siinä liian nuoreksi. Taiteilija korjasi teosta ja lisäsi Mannerheimin kasvoille ”lisäryppyjä ja varjoja ilman että kokonaisuus siitä kärsi”, kuten kerhon historiikissa suorasukaisesti todetaan. Maalauksessa marski on Valkoisen kaartin juhlaunivormussa. Kiinnostaisi kyllä tietää, tuliko koskaan marskin korviin tietoa hänen ”vanhentamisestaan”. Todettakoon vielä, että upseerikerholla on ollut esillä toinenkin muotokuva marsalkasta. Tämä on jäljennös venäläis-suomalaisen sotamaalarin Hugo Backmanssonin maalaamasta muotokuvasta vuodelta 1927.

Mahtaako marsalkka Mannerheimin esillä olo Kouvolan keskustassa päättyä kuitenkin pian, sillä upseerikerho on siirtynyt yksityiseen omistukseen ja tullaan  piakkoin siirtämään kaupungin taidemuseon varastoon. Esitänkin Kouvolan kaupungille aloitteen siirtää Karimon maalaama muotokuva tuonne juhlasalin sinisen maton aulaan. Siellä on jo entuudestaan yhden Mannerheim-ristin ritarin muotokuva, joten varmaankin sinne sopisi hyvin myös kyseisen Ritarikunnan perustajan muotokuva!

Ylipäälliköllä oli sotien aikana käytössään oma juna, jolla hän teki kaikkiaan satakunta matkaa eri puolille Suomea. Junassa kulkivat mukana myös hänen nimikkoautonsa, joilla voitiin tehdä tarkastusmatkoja niin rintamille kuin kotirintamallekin. Junan tärkein yksikkö oli salonkivaunu, jossa pidettiin neuvotteluja ja nautittiin lounaita ja illallisia. Marskin junaan kuului lisäksi ilmatorjuntavaunu ja ravintolavaunu ylipäällikön esikunnalle. Nykyisin tämä salonkivaunu seisoo Mikkelin asemalla. Yleisö pääsee siihen tutustumaan ainoastaan kerran vuodessa eli  Mannerheimin syntymäpäivänä 4.6.

Mannerheimin junaa vartioitiin tietysti huolellisesti ja sen aikatauluista oli perillä vain harvat henkilöt. Kouvola koki jatkosodan alussa melkoisen pommiryöpyn, mutta sen jälkeen pommitukset loppuivat usean kuukauden ajaksi, kunnes äkkiarvaamatta 22. helmikuuta 1942 vähän ennen puoltayötä ratapihaa pommitettiin. Sakari Viinikaisen tietojen mukaan kone tuli niin yllättäen Kouvolan yläpuolelle, ettei edes ilmahälytystä annettu eikä tultakaan avattu pimeyden vuoksi. Pommit putosivat hieman ratapihasta sivuun vaurioittaen kahta asuintaloa ja haavoittaen kahta henkilöä.

Toinen heistä oli nuori poika Keijo Anttila, jonka reiden lävisti melkoinen sirpale. Viinikaisen v. 2015 tekemän pienen lehtijutun mukaan Anttilalla on tallessa tuo pommin sirpale, jonka varsinaisena kohteena saattoi kuitenkin olla ylipäällikkö Mannerheim. Yllättävään pommitukseen liittyy nimittäin sellainen erikoinen piirre, että Mikkelistä liikkeelle lähtenyt Marskin juna olisi kutakuinkin ollut pommituksen aikaan Kouvolan asemalla, ellei sen lähtöaika olisi jostakin syystä viivästynyt. Junan paluumatkalla paria päivää  myöhemmin, ja taas öiseen aikaan, tapahtui Kouvolan asemalla jälleen jotakin kummallista. Juna pysähtyi aseman kohdalla. Vaunuja siirrettiin ilmeisesti toiselle raiteelle niin rivakasti, että Marski putosi sängystä. Pommituksia ei tuona iltana kuitenkaan ollut.

Hyvät kuulijat, edellä mainittujen tapahtumien jälkeen aikakirjoista ei löydy enää merkintöjä, että Mannerheim olisi ylipäällikkönä tai Tasavallan presidenttinä Kouvolan seudulla käynyt. Matkat Myllykoskellekin loppuivat, koska hänen läheinen ystävänsä jalkaväenkenraali Walden kuoli 1946 ja Mannerheim itsekin siirtyi vähitellen Sveitsiin eläkepäiviä viettämään.

En malta olla tähän loppuun kertomatta paria, kolmea Mannerheimiin liittyvää anekdoottia. Niitä toki löytyy peräti kokonaisen kirjan verran, koska Marskilla oli hienostunut huumorintaju, mutta antoipa hän itsekin toiminnallaan aihetta juttuihin.

Jatkosodan aikana Marski lounasti syntymäpäivänään Mikkelin Klubilla ja kertoi seurueelleen tyytyväisenä: Olen saanut monia onnittelusähkeitä. Erityisen iloinen olen neuvostovaltion onnittelusta. Kenraali Tuompo, joka oli päämajan komentopäällikkö, rohkeni kysyä: ”Herra marsalkka, miten olette voinut saada onnittelut vihollisvaltiolta?” Tällöin marski näytti hieman tuohtuneena sähkeen Tuompolle: ”Katsokaa itse, tässä se on”. Sähke oli Valtioneuvostolta

Marski ei voinut sietää myöhästelyä ja opasti uutta adjutanttiaan:    ”Ei yksinkertaisesti voi myöhästyä, jos lähtee ajoissa”!        

Marski kävi Mikkelissä Hyytiäisen parturissa, missä Ilmi Pyykölä leikkasi silmä tarkkana hänen kuuluisia viiksiään. Kesken viimeistelyn Marski sanoi ilkikurisesti: ”Ei sitä karvaa, vaan se viereinen”.

Esitelmän laatija kulttuurineuvos Eero Niinikoski toimi pitkään Kymiyhtiön tiedotusjohtajana sekä myöhemmin UPM-konsernin kulttuurijohtajana. Sivutoimenaan hän vastasi Maailmanperintökohde Verlasta sekä UPM-Kymmenen kulttuurisäätiöstä. Hänet tunnetaan ahkerana esitelmöitsijänä ja puheiden pitäjänä sekä tietokirjailijana. Sotilasarvoltaan Niinikoski on res.sotilasmestari.

Kirkkoherra Keijo Gärdströmin aloitteesta toteutettiin hänen eläkkeelle siirtymisensä johdosta kolmen (3) päivän karonkkamatka Talvisodan teemalla Suomussalmelle, Juntusrantaan ja Raatteeseen sekä Kuhmoon.

Kaunis kotimaan ruskamaisema saatteli kahden bussin matkalaisia Mikkelin ja Kuopion pysähdysten kautta Suomussalmelle. Talvisodan taustat, syyt ja vaiheet oli mahdollisuus kertoa jo bussimatkalla. Oppaat jakoivat retkeläisille matkan aineiston ja kartat. Seurakunnan bussin oppaat olivat Keijo Gärdström ja Antero Rossi. Sotilaspoikien bussin oppaat olivat Eero Mattila ja Kari Soininen.

Ennen majoittumista Suomussalmen Kiannon Kuohut kylpylähotelliin, tutustuimme Hulkonniemen ja Haukiperän taistelupaikkoihin ja siellä sijaitseviin opasteisiin sekä muistomerkkeihin.

Suomussalmi talvisodan syttyessä

Venäläinen 163.D:n Jalkaväkirykmentti 759 hyökkäsi Suomen rajan ylitse 30.11.1939 kello 8.30 Raatteessa ja eteni Suomussalmen suuntaan. Sitä rykmenttiä vastassa oli vain suomalainen Erillinen Pataljoona 15, joka pysäytti hyökkäävän rykmentin. 163.D:n JR 662 ja JR 81 hyökkäsivät Suomen rajan ylitse talvitietä rakentaen odottamattomasti Juntusrannassa, koska siellä ei edes ollut tietä rajan ylitse. Siksi Juntusrannassa ei ollut edes pataljoonaa vastassa, vaan vain Rajavartio-osasto.

Kun pohjoisesta Suomussalmelle hyökkäävää JR 81 pysäyttämään ei ollut joukkoja, niin Suomussalmi oli poltettava, ettei siitä olisi tullut majapaikkaa vihollisille. Raatteen suunnassa taistelevat suomalaiset joukot olisivat menettäneet yhteystiensä länteen, joten ne vetäytyivät käskystä Suomussalmelle.

Suomussalmi poltetaan

Er.P 15 joukoissa upseerina taistellut Mikko Karvonen kirjoitti kirjaa Suomussalmen sotatanterilla sotatapahtumista. Lainaan tähän pätkän kirjasta: ”Vihollinen ei saanut olla lämpimässä. Ratsastaessani erään tutun talon ohitse huomasin miten sen isäntä, vanha uskonnollinen mies, valeli paloöljyllä keskelle lattiaa kokoamaansa lastukasaa. Huusin hänelle läpi avoimen ikkunan hämmästyneen kysymykseni. Hän pysähtyi työssään, vilkaisi minuun, tervehti ja asteli hitaasti lähemmä. Hänen äänensä oli rauhallinen ja tasainen, kun hän vastasi:

”Mitäkö teen? Aionpahan vain laittaa pienen kokon. Itse olen tämän talon rakentanut – itse sen myös tuhoan. Tulkoot nuo helvetin sikiöt. Mutta yli meidän ruumiskasojemme heidän on astuttava, ja saaliikseen saavat vain rauniot ja erämaan. Omin käsin me kaiken tuhoamme – kaiken, mikä on omaamme.”

Kartta alkutilanteesta:

Lisää suomalaisia joukkoja

Kun suomalaisissa esikunnissa viimein tajuttiin, että vastoin luuloja venäläisiä joukkoja hyökkääkin kokonainen divisioona, niin alueelle hankittiin lisää joukkoja. Kenttätäydennysprikaatista joutui pataljoona (IV/KT-Pr) Suomussalmelle ja Kuusamossa perustettu Er.P 16. Äkkinäinen voisi luulla, ettei tilanne enää ole erityisen paha – kolme suomalaista pataljoonaa yhtä divisioonaa vastassa. Kannattaa kuitenkin huomata, ettei suomalaisilla ollut tykistöä, eikä panssarintorjunta-aseita. Vihollisdivisioonaan kuului orgaanisena osana kaksi kenttätykistörykmenttiä (72 tykkiä) ja hyökkäysvaunupataljoona (55 Hv). Panssarintorjuntatykkejä divisioonan määrävahvuuteen kuului 48, eikä niillä ammuttu olemattomia suomalaisia panssarivaunuja, vaan olevia suomalaissotilaita.

7.12. Ylipäällikkö perusti eversti Siilasvuon komentoon prikaatin, jonka runkona toimi JR 27, lisukkeena aselajijoukkoja. 8.12. Siilasvuon piti ottaa alueella rintamavastuu ja hänelle alistettiin alueella jo olevat joukot.  Siten syntyi Ryhmä Siilasvuo.

Seurasi hyökkäyksiä ja vastahyökkäyksiä, joissa molemmat puolet kärsivät tappioita, mutta mitään ratkaisua taisteluissa ei syntynyt. 14.12.1939 havaittiin, että Raatteen tietä alueelle on tulossa lisää vihollisia – se oli 44.D.

Tarvittiin siis lisää nappuloita pelilaudalle myös suomalaisten puolelle. 16.12. Vääkkiöön oli saapumassa suomalainen polkupyöräpataljoona (PPP 6) sissitoimintaan 163. D selustaan. Se sissitoiminta huoltoyhteyksiä vastaan oli aivan mainio siirto – parempi myöhään kuin ei milloinkaan. Tämä pataljoona oli ollut harjoittelemassa ja linnoitustöissä Kouvolan Utissa. 17.12. Suomussalmelle saapui myös peräti patteri kenttätykistöä 2./KTR 9. 19.12. pääosat kyseisestä kenttätykistörykmentistä – miinus 3. patteri, joka oli jouduttu lähettämään Kuhmon suuntaan.

Alueella ei ollut suomalaisia joukkoja vieläkään liikaa. Piispanjärven alueelle perustettiin Ryhmä Susi IKL:n kansanedustajan everstiluutnantti Paavo Susitaipaleen johtoon. Sen runkona oli JR 65. Ryhmään kuului myös alueella ennestään ollut Er.P 16. Ryhmä aloitti 25.12. hyökkäyksen Piispanjärveltä etelään ensimmäisenä tavoitteena Palovaara. Kari Soininen piti esitelmät retkeläisille Susitaipaleen henkilökuvasta. Entinen puolustusministeri Jussi Niinistö on kirjoittanut väitöskirjan Susitaipaleesta.

Suomussalmella jo olleista Ryhmä Siilasvuon joukoista, JR 64:stä, Kevyt osasto 22:sta (Kev.Os 22), pioneeripataljoonasta (22.Pion.P) ja viestipataljoonasta (22.ViestiP) perustettiin Siilasvuon johtoon 9.D.

Teimme retken Juntusrantaan. Matkalla pysähdyimme katsomaan Hiljainen Kansa taideteosta, joka on tuhatkunta turvepäistä hahmoa Käpylän pellolla viitostien varrella. Hiljainen kansa rakennettiin ensimmäisen kerran 1988 Reijo Kelan toimesta hänen Ilmarin Kynnös esitykseensä Lassilan pellolle, Karhulanvaaran suoralle. Hiljainen kansa heräsi uudelleen henkiin 1990, kun Ilmarin Kynnös nauhoitettiin televisiota varten, ja 1994 heinäpäät pyörähtivät jopa Helsingin Tuomiokirkon portailla Kainuun maakunnan esittäytyessä Senaatintorilla. Työpaja Hanslankarit korjaa ja vaatettaa Hiljaisen kansan kahdesti vuodessa.

Matkalla Merja Rossi kertoi sukunsa vaiheista Juntusrannassa. Vierailimme hänen kotitalollaan. Merja Rossi kertoi seikkaperäisen tarinan emäntä Lempi Seppäsen pakenemisesta venäläisten ylittäessä rajan. Seppänen tarpoi yli kymmenen kilometriä pakkasessa ja veti kolmea lastaan vesikelkassa.

Tuompon käsky Susitaipaleelle ja Siilasvuolle

Kenraalimajuri W.E.Tuompo oli sekä evl Susitaipaleen, että ev Siilasvuon esimies.

24.12.1939 Tuompo antoi molemmille Suomussalmen suunnalla operoiville komentajille seuraavanlaisen Toimintaohjeen:

1.     Vihollisen 163.D:n päävoimat, jotka aikaisemmassa taisteluvaiheessa ovat kärsineet suuria tappioita, Suomussalmen kk:n seudulla. Raatteen suunnalla osallistunut taisteluun uusi n. rykm:n vahvuinen vihollinen. Yksi vahv. rykm. [JR 662] Piispajärven eteläpuolella. Suomussalmen pohjoispuolella toimivan vihollisen huoltotilanne vaikea, joukkojemme [Ryhmä Susi] tarmokkaan ja menestyksellisen sissitoiminnan takia.

2.     9.D (liite n:o 1) keskitetään Suomussalmelle ja Ryhmä Susi (liite n:o 2) keskitetty päävoimin Piispajärvelle, pienemmät osat Yli-Näljängälle, hyökkäävät 26.12. aamulla.

Tätä varten käsken:

a)     Ryhmä Susi, varmistaen vasemman sivustansa hyökkäämällä osilla voimia Ruhtinaansalmen suuntaan, lyö Piispajärven eteläpuolella olevan vihollisen, valtaa voimillaan Kiannanniemen [Linna] ja etenee Suomussalmen suuntaa katkaistakseen 163.D:n perääntymisen.

b)    9.D varmistaen Raatteen suunnan lyö idästä suoritettavalla hyökkäyksellä Hulkonniemeen edenneen vihollisen.

3.     Toimintavalmius 25.12. klo 12 mennessä ilmoitettava.

Komentaja W.E.Tuompo kenraalimajuri

Esikuntapäällikkö V.A.Viklund eversti

Siilasvuon joukkojen piti hyökätä IDÄSTÄ 163.D:n kimppuun samalla kun ryhmä Suden piti samaan aikaan hyökätä pohjoisesta. Tuompon toiminta-ajatus oli siis pistää 163. D ”vasaran ja alasimen väliin”.

9. D tehtäväksi annettiin lyödä Hulkonniemessä olevat venäläisjoukot ja hyökkäyksen olisi pitänyt alkaa 26.12. aamulla. Sitä kuitenkin siirrettiin vuorokaudella.

Eli nyt alueella oli suomalaisjoukkoja kohtalaisen mukavasti yhden venäläisdivisioonan lyömiseen ja toisen pidättelemiseen kunnes ensimmäinen on lyöty. Valitettavasti joukot oli kuitenkin jaettu kahden eri komentajan alaisuuteen (Siilasvuo ja Susitaival). Siten Susitaival kävi pohjoisempana omaa sotaansa sen 163.D:n JR 662:ta vastaan ja Siilasvuo loppuja kahta vihollisrykmenttiä (81 ja 759) vastaan Suomussalmella. Ryhmä Suden toiminta-alueen itäpuolella oli pitkä etelä-pohjois-suuntainen Kiantajärvi, joka ei erityisemmin kiinnostanut kumpaakaan komentajista – eikä se tullut myöskään esille Tuompon käskyssä.

Susitaivalta sen Kiantajärven ei niin hirveästi tarvinnutkaan kiinnostaa kunhan eliminoisi JR 662:n.  

Oheisessa kartassa on tilanne 26.12.1939.

Kuten kartasta näkyy, niin Osasto Mäkinen oli estämässä 44. D pääsemästä länteen apuun 163.D:lle ja estämässä 163.D:aa pakenemasta itään. IV/KT-Pr oli estämässä 163.D:aa etenemästä lounaaseen Hyrynsalmelle.

Hulkonniemestä länteen oli joukkoja, joiden piti hyökkäyksellä puristaa ”mottia” pienemmäksi, selvästikin Tuompon käskyn vastaisesti. Tuompo käski hyökkäämään IDÄSTÄ, eikä suinkaan lännestä, kuten Siilasvuo toteutuneessa historiassa teki.

Kiantajärveä pitkin venäläiset saivat käytännössä karata aivan vapaasti Juntusrannan suuntaan. Ja niinhän siinä tietysti kävikin.

28.12.1939 aamulla Vuoriniemessä ja Kirkkoniemessä sijainneet tähystäjät havaitsivat venäläisten irtautuvan sekä Hulkonniemestä, että kirkonkylästä. ”Puolilta päivin arviolta 2 000 miestä, 20 erilaista tykkiä, 6 hyökkäysvaunua ja 48 kuorma-autoa käsittänyt 4-5 km pitkä rivistö ohitti Kannikkoniemen matkalla pohjoiseen.”

”Keskipäivällä JR 27 miehitti tyhjennetyn kirkonkylän taistelutta. Illalla rykmentti sai 9. DE:n käskyn pitää saavuttamansa tasan. Takaa-ajotehtävää ei annettu.

Lisää venäläisiä joukkoja pakeni järvelle Kiantajärven länsirannalta.

9. DE antoi ensimmäiset käskyt takaa-ajosta Kiantajärvellä vasta 29.-30.12. yöllä.

Sotatoimien johto

9. D komentajana toimi eversti Hjalmar Siilasvuo. Hänen esimiehensä oli Pohjois-Suomen Ryhmän (armeijakunnan esikuntaa vastaava elin) komentaja kenraalimajuri Tuompo. 9. D esikuntapäällikkönä toimi kapteeni Alpo Marttinen (myöhempi eversti ja Mannerheimristin ritari sekä vielä USAn armeijan eversti). Samaan taisteluun osallistuvan naapuriyhtymän Ryhmä Suden komentajana toimi everstiluutnantti Susitaival.

Varovainen Siilasvuo olisi ilman aktiivista Marttista möhlinyt vieläkin enemmän. Marttinen olisi ollut aktiivisempi ottaen myös enemmän riskejä. ”Marttinen oli esimerkiksi 27. joulukuuta Hulkonniemessä tutustumassa tilanteeseen. Hän pyysi puhelimitse Siilasvuolta lupaa käyttää Lassilan pataljoonaa eli Jalkaväkirykmentti 27:n I Pataljoonaa painopistesuunnassa 163. Divisioonaa vastaan. Pyyntönsä hän perusteli tuntemuksellaan, että vihollisen vastarinta oli murtumaisillaan. »Omat joukot saivat lämmintä ruokaa. Kaikki mahdollisuudet olivat olemassa täydentää menestystä.» Toisin kuin Karin pataljoonan tapauksessa Hulkonniemessä kaksi viikkoa aikaisemmin Siilasvuo ei nyt taipunutkaan, koska Lassilan pataljoona oli divisioonan ainoa reservi. Komentaja käski esikuntapäällikkönsä takaisin esikuntaan, jossa tämä yritti uudelleen selostaa tilannetta ja vakuuttaa ratkaisun olevan käsillä. Vastauksenaan Siilasvuo käskikin yllättäen yhdeksän maissa illalla, että joukot oli vedettävä kilometri taaksepäin. Marttinen oli tiukasti eri mieltä, minkä vuoksi hän otti puhelimella yhteyttä majuri Kariin ja Pataljoona Mankosen komentajaan kapteeni Reino Mankoseen. Molemmat komentajat olivat Marttisen kannalla. Sitä paitsi he eivät olisi edes kyenneet toteuttamaan Siilasvuon käskyä ilman suuria vaikeuksia. Kolmikko sopi keskenään, että yöllä pidetään saavutetut asemat ja aamulla jatketaan hyökkäystä. Siilasvuo tuli tuntia myöhemmin Marttisen huoneeseen ja kysyi, oliko tämä välittänyt käskyn. Marttisen vastattua kielteisesti Siilasvuo suuttui ja uudisti käskynsä. Marttinen ei omien sanojensa mukaan välittänyt käskyä »toisenkaan kehotuksen jälkeen, koska se oli järjetön». Aamulla 28. joulukuuta 163. Divisioonan joukot alkoivat yllättäen irtautua. Siinä vaiheessa Siilasvuo käski hyökätä voimakkaasti »maalla, merellä ja ilmassa», mutta Marttisen mukaan se ei enää auttanut ja 163. Divisioona pääsi vetäytymään lähes häiriöttä ja esteettömästi.

Joulukuun 28. päivänä aamulla Marttinen pyrki vaikuttamaan komentajaansa ehdottamalla tälle painokkaasti, että Lassilan pataljoona tulisi heittää tuleen sulkemaan saartorengas. Siilasvuo ei antanut lupaa tähän

Everstiluutnantti Susitaipaleelle ei kerrottu Siilasvuon hyökkäyssuunnan muutoksesta. Susitaival luuli Siilasvuon hyökkäävän idästä, joka olisi katkaissut pakotien.

163.D:n tuhoaminen olisi voinut onnistua paremmin jos Tuompo olisi koordinoinut tiiviimmin alajohtoportaidensa yhteistoimintaa.

163.D:n tappiot

Venäläisen 163.D:n vahvuus vahvennuksineen lienee taistelujen alkaessa ollut 23 000 miestä. Arviot henkilöstötappioista vaihtelevat: 25–30 prosenttia, eli 5 800-6 900 miestä kaatuneina ja haavoittuneina. Tappioista noin 1000 miestä oli Ryhmä Suden osuus. Vankeja suomalaiset ottivat kaikkiaan kolmisen sataa.

Sotasaalista Suomussalmen taisteluista saatiin seuraavasti. Esimerkiksi kiväärejä miehet ottivat suoraan omaan käyttöön. Suoraan käyttöön otettu materiaali ei näy luvuissa.

Hyökkäysvaunuja 15, panssariautoja 2, kenttä- ja ilmatorjuntatykkejä 25, panssarintorjuntatykkejä 12, kuorma-autoja 151, konekiväärejä 19, ilmatorjuntakonekiväärejä 2, pikakiväärejä 33. kiväärejä 625, kenttäkeittiöitä 26.

Eli kyseessä oli suoraan sanottuna ns. vesiperämotti. Siilasvuon karkuun päästämät joukot olivat Ryhmä Suden riesana mm. Juntusrannassa sodan loppuun saakka.

Raatteen tie – 44.D

Se 163. D meni siten harjoitellessa. Raatteen tietä saapunut Moskovassa paraateissa esitelty määrävahvuinen valiodivisioona 44. D piti sitten lyödä seuraavaksi. Oheisessa kartassa tilanne 1.1.1940 puolilta päivin.

Puolustuslinja

Kirjailija, opettaja Mikko Karvonen katseli puolustuslinjaa suomalaisena upseerina keväällä 1940 ja kirjoitti kirjaansa Raatteen tiellä: ”Seison Raatteen tiellä, Kuomasjoen sillalla, ja silmäilen ympärilleni. Tässä on siis Kuivasjärven-Kuomasjärven kuuluisa puolustuslinja, jota vastaan vihollinen hyökkäili useita viikkoja, kykenemättä sitä murtamaan.

Olen hämmästynyt. Järvien välinen jokihan on vain puron putrakko, pahainen, loriseva oja nytkin, jolloin se on tulvaveden paisuttama. Se muodostaa erämaahan vain muutamien metrikymmenien levyisen mutkittelevan aukeaman. Entä varustukset? Siellä täällä jokunen ampumahauta, pari kolme kantoihin kääräistyä piikkilankaa, – siinä kaikki. Ällistyttävää ja samalla melkein naurettavaa. Mokoma »linja» ja mokomat »varustukset». Tuon aukeaman reunassa on ollut maailman vankin ja luotettavin varustus, suomalainen sotilas, sisukas ja urhoollinen, kestävä kuin kallio, peräänantamaton kuin kohtalo.

Suomalainen sotilas on pitänyt vartiota noissa vaatimattomissa ampumahaudoissa, valvonut niissä sydäntalven pitkät yöt ja lyhyet päivät. Tulipalopakkanen on paukkunut hänen ympärillään, teräsmyrsky on vuorotellut lumimyrskyn kanssa, viiltävä viima on ulvonut kilpaa luotien kera. Mutta hän on pysynyt asemissaan, ravinnut itseään rakkaudella, jota hän on tuntenut isänmaata kohtaan.

Divisioonan lyöminen

44. D viipaloitiin makkaraksi aivan oikein, mutta sitä makkaraa ruvettiin syömään länsipäästä mahdollistaen osan joukoista pakenemisen itään. Divisioonan huolto oli katkaistu idästäpäin, tuskin se olisi lähtenyt pakenemaan länteen. Jos olisikin, niin se olisi ilman huoltoa tuhottu joka tapauksessa ennemmin tai myöhemmin.

”44.D:n joukkojen huoltotilanne oli suomalaisten hyökkäyksen alkaessa heikko. Elintarvikkeita ei divisioonalla juuri ollut ja hevosille ei ollut voitu jakaa rehuja viikkoon. Ampumatarvikkeita joukoilla oli vain 1/10-1/4 tuliannosta. 44.D:n varikolla Vasonvaarassa rajan takana oli tarvikkeita vielä jonkin verran, mutta niitä ei suomalaisten sissitoiminnan takia saatu kuljetetuksi joukoille. Yli kaksi viikkoa kestänyt tehokas häirintä oli tuottamassa tulosta.”

5.1.1940 aamulla suomalaiset aloittivat yleishyökkäyksen 44.D:n lyömiseksi. 6.1. aamulla 44.D:n komentaja käski joukkojaan murtautumaan kalusto mukanaan saarroksista itään. Paikalliset suomalaiset johtoportaat saivat tästä tiedon 6.1. aamupäivällä.

Ulosmurtautumisyrityksiltä puuttui yhtenäinen johto ja ne yleensä torjuttiin. Tukikohtien välisistä aukoista kuitenkin pääsi osa pakenijoista Haukilan koillispuolisiin metsiin. JR 65 irrotti partioita takaa-ajotehtäviin. Jalan liikkuvat venäläiset jäivät hiihtävien suomalaisten armoille. ”Vain harvat pääsivät rajan taakse osan paleltuessa matkalle. Taistelut hiljenivät 7.1. aamupäivällä. Kaikkiaan JR 65 otti pari sata vankia. Puolisen tuhatta kaatunutta neuvostosotilasta löytyi aikanaan tältä korpialueelta.”

”JR 27 sai haltuunsa runsaan sotasaaliin, tuhosi vielä satoja harhailevia neuvostosotilaita ja otti toista tuhatta vankia, joista useimmat olivat pahasti paleltuneet ja kovasti nälissään. Ruokaa he eivät olleet saaneet viikkoon.”

”Kuhmon ja Raatteen teiden haara vallattiin 7.1. iltapäivällä. Raatteen tie tienhaaran molemmin puolin oli täynnä erilaista materiaalia kuten tykkejä, hyökkäysvaunuja, kuorma-autoja ja hevosajoneuvoja. Arviolta tuhat neuvostosotilasta oli kaatunut, pari sataa jäänyt vangiksi ja osa päässyt Kokkojärven jään ylitse pakoon. Monet näistä paleltuivat pakomatkallaan tai jäivät vangeiksi myöhemmin.”

”6.1. iltapäivällä Raatteen tie Raatevaaralla saatiin katkaistuksi. Neuvostojoukkojen toiminta tätä 9.D:n itäisintä tiesulkua vastaan jäi vähäiseksi. Saaliiksi jäi hyökkäysvaunu ja pari kuorma-autoa. Tie pidettiin katkaistuna aina aamuyöhön 8.1. asti. Tällöin Parvavaarasta itään vetäytyvät neuvostojoukot saivat tien pimeän turvin avatuksi ja kalustonsa turvaan.

”Suomalaisten yleishyökkäys ajoittui 1.-7.1.1940 väliseksi ajaksi. Taisteluissa 44. D tuhoutui lähes täydellisesti, sillä se menetti 70 % vahvuudestaan kaatuneina ja lisäksi suomalaiset ottivat 1 200 vankia. Käytännöllisesti katsoen koko divisioonan kalusto jäi suomalaisille. Yksittäisiä miehiä ja osastoja harhaili lähimetsissä taistelun jälkeen useita vuorokausia.”

Divisioonan kalusto jäi lähes kokonaan suomalaisten sotasaaliiksi. Raatteen tiellä tuhottaessa vihollisen 44.D:aa Siilasvuo oli jälleen turhan varovainen estäen Marttisen haluaman Kevyt Osasto 22 käytön vihollisen pakotien katkaisemiseen.

Sotasaalis

Raatteen tieltä kerättiin mm.:

Hyökkäysvaunuja 43, panssariautoja 10, kenttä- ja ilmatorjuntatykkejä 71, panssarintorjuntatykkejä 29, kuorma-autoja 260, traktoreita 20, konekiväärejä 106, ilmatorjuntakonekiväärejä 16, pikakiväärejä 190, kiväärejä 4822, kenttäkeittiöitä 47, moottoripyöriä 15, hevosia 1170.

Radiotiedustelu auttoi

Siilasvuo sai runsaasti hyödyllistä tietoa vihollisesta Reino Hallamaan johtamalta Suomen radiotiedustelulta, joka kuunteli vihollisen radioliikennettä ja aukaisi salasanomia. Ilman radiotiedustelun antamia arvokkaita tietoja Siilasvuo ei olisi voinut menestyä senkään vertaa kuin tapahtui. Siilasvuo ei kuitenkaan halunnut myöntää radiotiedustelun merkitystä voittoon. 

Hallamaa: ”Me kaappasimme armeijakunnan käskyt divisioonille ja kyllä johdollamme oli aivan avoimet kortit pelatessaan tätä peliä. Monet taistelut, kuten esimerkiksi Suomussalmen taistelut, on paljon helpompi ymmärtää, jos tietää, mitä tietoja komentajille silloin oli käytettävissään. Niistä ne eivät kyllä mielellään puhuneet, koska se oli omiaan vähentämään heidän omaa mainettaan. Kenraali Siilasvuo kutsui kyllä minut kerran sodan jälkeen luokseen Ouluun ja tarjosi lounaan. Näistä asioista hän puhui hyvin vähän, mutta kun minä olin lähdössä pois, hän sanoi, että ”niin, olihan niistä teidän tiedoistannekin jotain hyötyä”.

Kuhmon taistelut

Raatteesta ajoimme bussilla Kuhmoon ja matkalla pysähdyimme vierailulle kauniiseen Lentiiran kirkkoon. Kirkkoherra kertoi elävästi kolmen eri kirkon vaiheista ja valtavasta talkootyön määrästä.

Majoituimme Hotelli Kalevalaan. Aamulla kohteemme oli Jyrkänkoski, jossa on Kuhmon taistelujen infopiste ja pieni ulkoilmamuseo. Muistomerkillä pidimme Keijo Gärdströmin johdolla kenttähartauden. Valtiopäiväneuvos Mikko Pesälä piti puheen Talvisodan hengestä.

Kuhmon taistelut olivat vaativuudeltaan Raatetta vaikeammat.

30.11.1939 rajan ylittäneiden Neuvostoliiton 9. Armeijan 54. Divisioonan joukkojen tarkoituksena oli hyökätä Repolan alueelta kohti Kuhmon kirkonkylää ja siitä edelleen Kajaaniin ja Ouluun. 

Kuhmon rintamalla taistelivat suomalaisen 9. Divisioonan Er.P 14 joukot, jotka muodostuivat aluksi etupäässä kuhmolaisista ja sotkamolaisista miehistä. Myöhemmin saatiin apujoukkoja mm. Suomussalmelta ja Pohjanmaalta. Er.P14 kuului ensin Pohjois-Karjalan Ryhmän ja 1.12.1939 alkaen Pohjois-Suomen Ryhmän alaisuuteen.

Vihollisuudet alkoivat Kuhmossa 30.11.1939 kello 9.45 Saunajärven Laamasenvaaralla, joka oli neuvostojoukkojen tukikohtana koko talvisodan ajan. He tekivät sinne jopa talvitien.

Neuvostojoukot etenivät kahtena rintamana Saunajärven ja Hukkajärven teitä hyväksi käyttäen. Lammasperän suunnalla Hukkajärven ja Kiekinkosken kautta Vääräjoelle ja siitä edelleen aina Tyrävaaraan edenneet joukot pysäytettiin 17.12.1939. Suomalaiset ajoivat perääntyvät neuvostojoukot itärajan taakse.

Lähimpänä kirkonkylää noin 10 km päässä neuvostojoukot olivat Lammasperän Tyrävaaralla ja Rastin Jyrkänkoskella.

Saunajärven suunnalla suomalaiset Er.P14:n joukot joutuivat taistelukosketuksiin Losossa 1.12.1939 ja Alasenjärvellä 2.12.1939. Alasenjärven pohjoispuolitse edenneet neuvostojoukot mursivat suomalaisten puolustuksen Louhenjoella 5.12.1939, jonka jälkeen joukot etenivät Rastin tienhaaraan 6.12.1939. Pisimmälle neuvostoliittolaiset pääsivät Jyrkänkosken maastossa, jonne viivytystaisteluja käyneet suomalaiset vetäytyivät 11.–12.12.1939. Läheisen Hotakanvaaran omistuksesta taisteltiin kiivaasti. Noin 200-miehisen taisteluosaston onnistui kiertää Särkijärvelle, missä ensimmäinen Kuhmon rintamalle saapunut tykkipatteri karkotti tulijat.

Joukkojen uudelleen järjestelyn jälkeen aloitti suomalainen 9. Divisioona vastahyökkäyksen 29.1.1940. Suomalaisten onnistui katkaista neuvostojoukkojen tieyhteyksiä ja saartaa joukkoja motteihin. Tämän jälkeen sota jatkui mottitaisteluina.

Neuvostoliittolaiset huolsivat motteja ilmateitse. Rastin motti säilytti puolustuskykynsä sodan loppuun saakka. Reuhkavaaran motti tuhottiin 25.2.1940 kasapanoksin ja konekiväärein. Luelahden Kenraalimotti ja Itäinen osa vallattiin. Valtaamatta jäivät Kannaksen ja Loson motit ja Luelahden Läntinen motti.

Saunajärven tie päättyi Riihivaaralle. Neuvostojoukoilla oli Riihivaaralla vahvat asemat, mistä käsin he hallitsivat tykistöllä tietä. Neuvostoliitolla oli myös ilmaherruus. Motteihin saarrettuja joukkoja auttamaan saapui mm. useita hiihtojoukkoja, joista kuuluisin oli lähes 2000 miehen vahvuinen Dolinin hiihtoprikaati. Prikaati tuhottiin lähes viimeiseen mieheen Kesselin-Kälkäsen maastossa helmikuussa 1940.

Kuhmon suunnalla suomalaisten kannalta raskaimmat taistelut käytiin Saunajärven Kilpelänkankaalla ja Löytövaaran maastossa. Kuusijoki-linja murtui 3.3.1940 ja suomalaiset joukot joutuivat vetäytymään Löytövaaraan, missä asemat pitivät sodan loppuun saakka.

Aseet vaikenivat 13.3.1940 kello 11.00

Retkemme oli Suomen historiaa laajasti käsittävä. Matkalaiset tunsivat paljon eri vaiheita ja asioita. Keskustelu oli vilkasta ja kiinnostunutta. Yhteinen havaintomme oli, että myös kotimaasta löytyy paljon uutta opittavaa. Kiitollisina menneiden sukupolvien työstä, halu uusille retkille esitettiin usealta taholta.

Eero Mattila

• 

• 

•