Kirkkoherra Keijo Gärdströmin aloitteesta toteutettiin hänen eläkkeelle siirtymisensä johdosta kolmen (3) päivän karonkkamatka Talvisodan teemalla Suomussalmelle, Juntusrantaan ja Raatteeseen sekä Kuhmoon.
Kaunis kotimaan ruskamaisema saatteli kahden bussin matkalaisia Mikkelin ja Kuopion pysähdysten kautta Suomussalmelle. Talvisodan taustat, syyt ja vaiheet oli mahdollisuus kertoa jo bussimatkalla. Oppaat jakoivat retkeläisille matkan aineiston ja kartat. Seurakunnan bussin oppaat olivat Keijo Gärdström ja Antero Rossi. Sotilaspoikien bussin oppaat olivat Eero Mattila ja Kari Soininen.
Ennen majoittumista Suomussalmen Kiannon Kuohut kylpylähotelliin, tutustuimme Hulkonniemen ja Haukiperän taistelupaikkoihin ja siellä sijaitseviin opasteisiin sekä muistomerkkeihin.
Suomussalmi talvisodan syttyessä
Venäläinen 163.D:n Jalkaväkirykmentti 759 hyökkäsi Suomen rajan ylitse 30.11.1939 kello 8.30 Raatteessa ja eteni Suomussalmen suuntaan. Sitä rykmenttiä vastassa oli vain suomalainen Erillinen Pataljoona 15, joka pysäytti hyökkäävän rykmentin. 163.D:n JR 662 ja JR 81 hyökkäsivät Suomen rajan ylitse talvitietä rakentaen odottamattomasti Juntusrannassa, koska siellä ei edes ollut tietä rajan ylitse. Siksi Juntusrannassa ei ollut edes pataljoonaa vastassa, vaan vain Rajavartio-osasto.
Kun pohjoisesta Suomussalmelle hyökkäävää JR 81 pysäyttämään ei ollut joukkoja, niin Suomussalmi oli poltettava, ettei siitä olisi tullut majapaikkaa vihollisille. Raatteen suunnassa taistelevat suomalaiset joukot olisivat menettäneet yhteystiensä länteen, joten ne vetäytyivät käskystä Suomussalmelle.
Suomussalmi poltetaan
Er.P 15 joukoissa upseerina taistellut Mikko Karvonen kirjoitti kirjaa Suomussalmen sotatanterilla sotatapahtumista. Lainaan tähän pätkän kirjasta: ”Vihollinen ei saanut olla lämpimässä. Ratsastaessani erään tutun talon ohitse huomasin miten sen isäntä, vanha uskonnollinen mies, valeli paloöljyllä keskelle lattiaa kokoamaansa lastukasaa. Huusin hänelle läpi avoimen ikkunan hämmästyneen kysymykseni. Hän pysähtyi työssään, vilkaisi minuun, tervehti ja asteli hitaasti lähemmä. Hänen äänensä oli rauhallinen ja tasainen, kun hän vastasi:
”Mitäkö teen? Aionpahan vain laittaa pienen kokon. Itse olen tämän talon rakentanut – itse sen myös tuhoan. Tulkoot nuo helvetin sikiöt. Mutta yli meidän ruumiskasojemme heidän on astuttava, ja saaliikseen saavat vain rauniot ja erämaan. Omin käsin me kaiken tuhoamme – kaiken, mikä on omaamme.”
Kartta alkutilanteesta:
Lisää suomalaisia joukkoja
Kun suomalaisissa esikunnissa viimein tajuttiin, että vastoin luuloja venäläisiä joukkoja hyökkääkin kokonainen divisioona, niin alueelle hankittiin lisää joukkoja. Kenttätäydennysprikaatista joutui pataljoona (IV/KT-Pr) Suomussalmelle ja Kuusamossa perustettu Er.P 16. Äkkinäinen voisi luulla, ettei tilanne enää ole erityisen paha – kolme suomalaista pataljoonaa yhtä divisioonaa vastassa. Kannattaa kuitenkin huomata, ettei suomalaisilla ollut tykistöä, eikä panssarintorjunta-aseita. Vihollisdivisioonaan kuului orgaanisena osana kaksi kenttätykistörykmenttiä (72 tykkiä) ja hyökkäysvaunupataljoona (55 Hv). Panssarintorjuntatykkejä divisioonan määrävahvuuteen kuului 48, eikä niillä ammuttu olemattomia suomalaisia panssarivaunuja, vaan olevia suomalaissotilaita.
7.12. Ylipäällikkö perusti eversti Siilasvuon komentoon prikaatin, jonka runkona toimi JR 27, lisukkeena aselajijoukkoja. 8.12. Siilasvuon piti ottaa alueella rintamavastuu ja hänelle alistettiin alueella jo olevat joukot. Siten syntyi Ryhmä Siilasvuo.
Seurasi hyökkäyksiä ja vastahyökkäyksiä, joissa molemmat puolet kärsivät tappioita, mutta mitään ratkaisua taisteluissa ei syntynyt. 14.12.1939 havaittiin, että Raatteen tietä alueelle on tulossa lisää vihollisia – se oli 44.D.
Tarvittiin siis lisää nappuloita pelilaudalle myös suomalaisten puolelle. 16.12. Vääkkiöön oli saapumassa suomalainen polkupyöräpataljoona (PPP 6) sissitoimintaan 163. D selustaan. Se sissitoiminta huoltoyhteyksiä vastaan oli aivan mainio siirto – parempi myöhään kuin ei milloinkaan. Tämä pataljoona oli ollut harjoittelemassa ja linnoitustöissä Kouvolan Utissa. 17.12. Suomussalmelle saapui myös peräti patteri kenttätykistöä 2./KTR 9. 19.12. pääosat kyseisestä kenttätykistörykmentistä – miinus 3. patteri, joka oli jouduttu lähettämään Kuhmon suuntaan.
Alueella ei ollut suomalaisia joukkoja vieläkään liikaa. Piispanjärven alueelle perustettiin Ryhmä Susi IKL:n kansanedustajan everstiluutnantti Paavo Susitaipaleen johtoon. Sen runkona oli JR 65. Ryhmään kuului myös alueella ennestään ollut Er.P 16. Ryhmä aloitti 25.12. hyökkäyksen Piispanjärveltä etelään ensimmäisenä tavoitteena Palovaara. Kari Soininen piti esitelmät retkeläisille Susitaipaleen henkilökuvasta. Entinen puolustusministeri Jussi Niinistö on kirjoittanut väitöskirjan Susitaipaleesta.
Suomussalmella jo olleista Ryhmä Siilasvuon joukoista, JR 64:stä, Kevyt osasto 22:sta (Kev.Os 22), pioneeripataljoonasta (22.Pion.P) ja viestipataljoonasta (22.ViestiP) perustettiin Siilasvuon johtoon 9.D.
Teimme retken Juntusrantaan. Matkalla pysähdyimme katsomaan Hiljainen Kansa taideteosta, joka on tuhatkunta turvepäistä hahmoa Käpylän pellolla viitostien varrella. Hiljainen kansa rakennettiin ensimmäisen kerran 1988 Reijo Kelan toimesta hänen Ilmarin Kynnös esitykseensä Lassilan pellolle, Karhulanvaaran suoralle. Hiljainen kansa heräsi uudelleen henkiin 1990, kun Ilmarin Kynnös nauhoitettiin televisiota varten, ja 1994 heinäpäät pyörähtivät jopa Helsingin Tuomiokirkon portailla Kainuun maakunnan esittäytyessä Senaatintorilla. Työpaja Hanslankarit korjaa ja vaatettaa Hiljaisen kansan kahdesti vuodessa.
Matkalla Merja Rossi kertoi sukunsa vaiheista Juntusrannassa. Vierailimme hänen kotitalollaan. Merja Rossi kertoi seikkaperäisen tarinan emäntä Lempi Seppäsen pakenemisesta venäläisten ylittäessä rajan. Seppänen tarpoi yli kymmenen kilometriä pakkasessa ja veti kolmea lastaan vesikelkassa.
Tuompon käsky Susitaipaleelle ja Siilasvuolle
Kenraalimajuri W.E.Tuompo oli sekä evl Susitaipaleen, että ev Siilasvuon esimies.
24.12.1939 Tuompo antoi molemmille Suomussalmen suunnalla operoiville komentajille seuraavanlaisen Toimintaohjeen:
1. Vihollisen 163.D:n päävoimat, jotka aikaisemmassa taisteluvaiheessa ovat kärsineet suuria tappioita, Suomussalmen kk:n seudulla. Raatteen suunnalla osallistunut taisteluun uusi n. rykm:n vahvuinen vihollinen. Yksi vahv. rykm. [JR 662] Piispajärven eteläpuolella. Suomussalmen pohjoispuolella toimivan vihollisen huoltotilanne vaikea, joukkojemme [Ryhmä Susi] tarmokkaan ja menestyksellisen sissitoiminnan takia.
2. 9.D (liite n:o 1) keskitetään Suomussalmelle ja Ryhmä Susi (liite n:o 2) keskitetty päävoimin Piispajärvelle, pienemmät osat Yli-Näljängälle, hyökkäävät 26.12. aamulla.
Tätä varten käsken:
a) Ryhmä Susi, varmistaen vasemman sivustansa hyökkäämällä osilla voimia Ruhtinaansalmen suuntaan, lyö Piispajärven eteläpuolella olevan vihollisen, valtaa voimillaan Kiannanniemen [Linna] ja etenee Suomussalmen suuntaa katkaistakseen 163.D:n perääntymisen.
b) 9.D varmistaen Raatteen suunnan lyö idästä suoritettavalla hyökkäyksellä Hulkonniemeen edenneen vihollisen.
3. Toimintavalmius 25.12. klo 12 mennessä ilmoitettava.
Komentaja W.E.Tuompo kenraalimajuri
Esikuntapäällikkö V.A.Viklund eversti
Siilasvuon joukkojen piti hyökätä IDÄSTÄ 163.D:n kimppuun samalla kun ryhmä Suden piti samaan aikaan hyökätä pohjoisesta. Tuompon toiminta-ajatus oli siis pistää 163. D ”vasaran ja alasimen väliin”.
9. D tehtäväksi annettiin lyödä Hulkonniemessä olevat venäläisjoukot ja hyökkäyksen olisi pitänyt alkaa 26.12. aamulla. Sitä kuitenkin siirrettiin vuorokaudella.
Eli nyt alueella oli suomalaisjoukkoja kohtalaisen mukavasti yhden venäläisdivisioonan lyömiseen ja toisen pidättelemiseen kunnes ensimmäinen on lyöty. Valitettavasti joukot oli kuitenkin jaettu kahden eri komentajan alaisuuteen (Siilasvuo ja Susitaival). Siten Susitaival kävi pohjoisempana omaa sotaansa sen 163.D:n JR 662:ta vastaan ja Siilasvuo loppuja kahta vihollisrykmenttiä (81 ja 759) vastaan Suomussalmella. Ryhmä Suden toiminta-alueen itäpuolella oli pitkä etelä-pohjois-suuntainen Kiantajärvi, joka ei erityisemmin kiinnostanut kumpaakaan komentajista – eikä se tullut myöskään esille Tuompon käskyssä.
Susitaivalta sen Kiantajärven ei niin hirveästi tarvinnutkaan kiinnostaa kunhan eliminoisi JR 662:n.
Oheisessa kartassa on tilanne 26.12.1939.
Kuten kartasta näkyy, niin Osasto Mäkinen oli estämässä 44. D pääsemästä länteen apuun 163.D:lle ja estämässä 163.D:aa pakenemasta itään. IV/KT-Pr oli estämässä 163.D:aa etenemästä lounaaseen Hyrynsalmelle.
Hulkonniemestä länteen oli joukkoja, joiden piti hyökkäyksellä puristaa ”mottia” pienemmäksi, selvästikin Tuompon käskyn vastaisesti. Tuompo käski hyökkäämään IDÄSTÄ, eikä suinkaan lännestä, kuten Siilasvuo toteutuneessa historiassa teki.
Kiantajärveä pitkin venäläiset saivat käytännössä karata aivan vapaasti Juntusrannan suuntaan. Ja niinhän siinä tietysti kävikin.
28.12.1939 aamulla Vuoriniemessä ja Kirkkoniemessä sijainneet tähystäjät havaitsivat venäläisten irtautuvan sekä Hulkonniemestä, että kirkonkylästä. ”Puolilta päivin arviolta 2 000 miestä, 20 erilaista tykkiä, 6 hyökkäysvaunua ja 48 kuorma-autoa käsittänyt 4-5 km pitkä rivistö ohitti Kannikkoniemen matkalla pohjoiseen.”
”Keskipäivällä JR 27 miehitti tyhjennetyn kirkonkylän taistelutta. Illalla rykmentti sai 9. DE:n käskyn pitää saavuttamansa tasan. Takaa-ajotehtävää ei annettu.
Lisää venäläisiä joukkoja pakeni järvelle Kiantajärven länsirannalta.
9. DE antoi ensimmäiset käskyt takaa-ajosta Kiantajärvellä vasta 29.-30.12. yöllä.
Sotatoimien johto
9. D komentajana toimi eversti Hjalmar Siilasvuo. Hänen esimiehensä oli Pohjois-Suomen Ryhmän (armeijakunnan esikuntaa vastaava elin) komentaja kenraalimajuri Tuompo. 9. D esikuntapäällikkönä toimi kapteeni Alpo Marttinen (myöhempi eversti ja Mannerheimristin ritari sekä vielä USAn armeijan eversti). Samaan taisteluun osallistuvan naapuriyhtymän Ryhmä Suden komentajana toimi everstiluutnantti Susitaival.
Varovainen Siilasvuo olisi ilman aktiivista Marttista möhlinyt vieläkin enemmän. Marttinen olisi ollut aktiivisempi ottaen myös enemmän riskejä. ”Marttinen oli esimerkiksi 27. joulukuuta Hulkonniemessä tutustumassa tilanteeseen. Hän pyysi puhelimitse Siilasvuolta lupaa käyttää Lassilan pataljoonaa eli Jalkaväkirykmentti 27:n I Pataljoonaa painopistesuunnassa 163. Divisioonaa vastaan. Pyyntönsä hän perusteli tuntemuksellaan, että vihollisen vastarinta oli murtumaisillaan. »Omat joukot saivat lämmintä ruokaa. Kaikki mahdollisuudet olivat olemassa täydentää menestystä.» Toisin kuin Karin pataljoonan tapauksessa Hulkonniemessä kaksi viikkoa aikaisemmin Siilasvuo ei nyt taipunutkaan, koska Lassilan pataljoona oli divisioonan ainoa reservi. Komentaja käski esikuntapäällikkönsä takaisin esikuntaan, jossa tämä yritti uudelleen selostaa tilannetta ja vakuuttaa ratkaisun olevan käsillä. Vastauksenaan Siilasvuo käskikin yllättäen yhdeksän maissa illalla, että joukot oli vedettävä kilometri taaksepäin. Marttinen oli tiukasti eri mieltä, minkä vuoksi hän otti puhelimella yhteyttä majuri Kariin ja Pataljoona Mankosen komentajaan kapteeni Reino Mankoseen. Molemmat komentajat olivat Marttisen kannalla. Sitä paitsi he eivät olisi edes kyenneet toteuttamaan Siilasvuon käskyä ilman suuria vaikeuksia. Kolmikko sopi keskenään, että yöllä pidetään saavutetut asemat ja aamulla jatketaan hyökkäystä. Siilasvuo tuli tuntia myöhemmin Marttisen huoneeseen ja kysyi, oliko tämä välittänyt käskyn. Marttisen vastattua kielteisesti Siilasvuo suuttui ja uudisti käskynsä. Marttinen ei omien sanojensa mukaan välittänyt käskyä »toisenkaan kehotuksen jälkeen, koska se oli järjetön». Aamulla 28. joulukuuta 163. Divisioonan joukot alkoivat yllättäen irtautua. Siinä vaiheessa Siilasvuo käski hyökätä voimakkaasti »maalla, merellä ja ilmassa», mutta Marttisen mukaan se ei enää auttanut ja 163. Divisioona pääsi vetäytymään lähes häiriöttä ja esteettömästi.
Joulukuun 28. päivänä aamulla Marttinen pyrki vaikuttamaan komentajaansa ehdottamalla tälle painokkaasti, että Lassilan pataljoona tulisi heittää tuleen sulkemaan saartorengas. Siilasvuo ei antanut lupaa tähän
Everstiluutnantti Susitaipaleelle ei kerrottu Siilasvuon hyökkäyssuunnan muutoksesta. Susitaival luuli Siilasvuon hyökkäävän idästä, joka olisi katkaissut pakotien.
163.D:n tuhoaminen olisi voinut onnistua paremmin jos Tuompo olisi koordinoinut tiiviimmin alajohtoportaidensa yhteistoimintaa.
163.D:n tappiot
Venäläisen 163.D:n vahvuus vahvennuksineen lienee taistelujen alkaessa ollut 23 000 miestä. Arviot henkilöstötappioista vaihtelevat: 25–30 prosenttia, eli 5 800-6 900 miestä kaatuneina ja haavoittuneina. Tappioista noin 1000 miestä oli Ryhmä Suden osuus. Vankeja suomalaiset ottivat kaikkiaan kolmisen sataa.
Sotasaalista Suomussalmen taisteluista saatiin seuraavasti. Esimerkiksi kiväärejä miehet ottivat suoraan omaan käyttöön. Suoraan käyttöön otettu materiaali ei näy luvuissa.
Hyökkäysvaunuja 15, panssariautoja 2, kenttä- ja ilmatorjuntatykkejä 25, panssarintorjuntatykkejä 12, kuorma-autoja 151, konekiväärejä 19, ilmatorjuntakonekiväärejä 2, pikakiväärejä 33. kiväärejä 625, kenttäkeittiöitä 26.
Eli kyseessä oli suoraan sanottuna ns. vesiperämotti. Siilasvuon karkuun päästämät joukot olivat Ryhmä Suden riesana mm. Juntusrannassa sodan loppuun saakka.
Raatteen tie – 44.D
Se 163. D meni siten harjoitellessa. Raatteen tietä saapunut Moskovassa paraateissa esitelty määrävahvuinen valiodivisioona 44. D piti sitten lyödä seuraavaksi. Oheisessa kartassa tilanne 1.1.1940 puolilta päivin.
Puolustuslinja
Kirjailija, opettaja Mikko Karvonen katseli puolustuslinjaa suomalaisena upseerina keväällä 1940 ja kirjoitti kirjaansa Raatteen tiellä: ”Seison Raatteen tiellä, Kuomasjoen sillalla, ja silmäilen ympärilleni. Tässä on siis Kuivasjärven-Kuomasjärven kuuluisa puolustuslinja, jota vastaan vihollinen hyökkäili useita viikkoja, kykenemättä sitä murtamaan.
Olen hämmästynyt. Järvien välinen jokihan on vain puron putrakko, pahainen, loriseva oja nytkin, jolloin se on tulvaveden paisuttama. Se muodostaa erämaahan vain muutamien metrikymmenien levyisen mutkittelevan aukeaman. Entä varustukset? Siellä täällä jokunen ampumahauta, pari kolme kantoihin kääräistyä piikkilankaa, – siinä kaikki. Ällistyttävää ja samalla melkein naurettavaa. Mokoma »linja» ja mokomat »varustukset». Tuon aukeaman reunassa on ollut maailman vankin ja luotettavin varustus, suomalainen sotilas, sisukas ja urhoollinen, kestävä kuin kallio, peräänantamaton kuin kohtalo.
Suomalainen sotilas on pitänyt vartiota noissa vaatimattomissa ampumahaudoissa, valvonut niissä sydäntalven pitkät yöt ja lyhyet päivät. Tulipalopakkanen on paukkunut hänen ympärillään, teräsmyrsky on vuorotellut lumimyrskyn kanssa, viiltävä viima on ulvonut kilpaa luotien kera. Mutta hän on pysynyt asemissaan, ravinnut itseään rakkaudella, jota hän on tuntenut isänmaata kohtaan.
Divisioonan lyöminen
44. D viipaloitiin makkaraksi aivan oikein, mutta sitä makkaraa ruvettiin syömään länsipäästä mahdollistaen osan joukoista pakenemisen itään. Divisioonan huolto oli katkaistu idästäpäin, tuskin se olisi lähtenyt pakenemaan länteen. Jos olisikin, niin se olisi ilman huoltoa tuhottu joka tapauksessa ennemmin tai myöhemmin.
”44.D:n joukkojen huoltotilanne oli suomalaisten hyökkäyksen alkaessa heikko. Elintarvikkeita ei divisioonalla juuri ollut ja hevosille ei ollut voitu jakaa rehuja viikkoon. Ampumatarvikkeita joukoilla oli vain 1/10-1/4 tuliannosta. 44.D:n varikolla Vasonvaarassa rajan takana oli tarvikkeita vielä jonkin verran, mutta niitä ei suomalaisten sissitoiminnan takia saatu kuljetetuksi joukoille. Yli kaksi viikkoa kestänyt tehokas häirintä oli tuottamassa tulosta.”
5.1.1940 aamulla suomalaiset aloittivat yleishyökkäyksen 44.D:n lyömiseksi. 6.1. aamulla 44.D:n komentaja käski joukkojaan murtautumaan kalusto mukanaan saarroksista itään. Paikalliset suomalaiset johtoportaat saivat tästä tiedon 6.1. aamupäivällä.
Ulosmurtautumisyrityksiltä puuttui yhtenäinen johto ja ne yleensä torjuttiin. Tukikohtien välisistä aukoista kuitenkin pääsi osa pakenijoista Haukilan koillispuolisiin metsiin. JR 65 irrotti partioita takaa-ajotehtäviin. Jalan liikkuvat venäläiset jäivät hiihtävien suomalaisten armoille. ”Vain harvat pääsivät rajan taakse osan paleltuessa matkalle. Taistelut hiljenivät 7.1. aamupäivällä. Kaikkiaan JR 65 otti pari sata vankia. Puolisen tuhatta kaatunutta neuvostosotilasta löytyi aikanaan tältä korpialueelta.”
”JR 27 sai haltuunsa runsaan sotasaaliin, tuhosi vielä satoja harhailevia neuvostosotilaita ja otti toista tuhatta vankia, joista useimmat olivat pahasti paleltuneet ja kovasti nälissään. Ruokaa he eivät olleet saaneet viikkoon.”
”Kuhmon ja Raatteen teiden haara vallattiin 7.1. iltapäivällä. Raatteen tie tienhaaran molemmin puolin oli täynnä erilaista materiaalia kuten tykkejä, hyökkäysvaunuja, kuorma-autoja ja hevosajoneuvoja. Arviolta tuhat neuvostosotilasta oli kaatunut, pari sataa jäänyt vangiksi ja osa päässyt Kokkojärven jään ylitse pakoon. Monet näistä paleltuivat pakomatkallaan tai jäivät vangeiksi myöhemmin.”
”6.1. iltapäivällä Raatteen tie Raatevaaralla saatiin katkaistuksi. Neuvostojoukkojen toiminta tätä 9.D:n itäisintä tiesulkua vastaan jäi vähäiseksi. Saaliiksi jäi hyökkäysvaunu ja pari kuorma-autoa. Tie pidettiin katkaistuna aina aamuyöhön 8.1. asti. Tällöin Parvavaarasta itään vetäytyvät neuvostojoukot saivat tien pimeän turvin avatuksi ja kalustonsa turvaan.
”Suomalaisten yleishyökkäys ajoittui 1.-7.1.1940 väliseksi ajaksi. Taisteluissa 44. D tuhoutui lähes täydellisesti, sillä se menetti 70 % vahvuudestaan kaatuneina ja lisäksi suomalaiset ottivat 1 200 vankia. Käytännöllisesti katsoen koko divisioonan kalusto jäi suomalaisille. Yksittäisiä miehiä ja osastoja harhaili lähimetsissä taistelun jälkeen useita vuorokausia.”
Divisioonan kalusto jäi lähes kokonaan suomalaisten sotasaaliiksi. Raatteen tiellä tuhottaessa vihollisen 44.D:aa Siilasvuo oli jälleen turhan varovainen estäen Marttisen haluaman Kevyt Osasto 22 käytön vihollisen pakotien katkaisemiseen.
Sotasaalis
Raatteen tieltä kerättiin mm.:
Hyökkäysvaunuja 43, panssariautoja 10, kenttä- ja ilmatorjuntatykkejä 71, panssarintorjuntatykkejä 29, kuorma-autoja 260, traktoreita 20, konekiväärejä 106, ilmatorjuntakonekiväärejä 16, pikakiväärejä 190, kiväärejä 4822, kenttäkeittiöitä 47, moottoripyöriä 15, hevosia 1170.
Radiotiedustelu auttoi
Siilasvuo sai runsaasti hyödyllistä tietoa vihollisesta Reino Hallamaan johtamalta Suomen radiotiedustelulta, joka kuunteli vihollisen radioliikennettä ja aukaisi salasanomia. Ilman radiotiedustelun antamia arvokkaita tietoja Siilasvuo ei olisi voinut menestyä senkään vertaa kuin tapahtui. Siilasvuo ei kuitenkaan halunnut myöntää radiotiedustelun merkitystä voittoon.
Hallamaa: ”Me kaappasimme armeijakunnan käskyt divisioonille ja kyllä johdollamme oli aivan avoimet kortit pelatessaan tätä peliä. Monet taistelut, kuten esimerkiksi Suomussalmen taistelut, on paljon helpompi ymmärtää, jos tietää, mitä tietoja komentajille silloin oli käytettävissään. Niistä ne eivät kyllä mielellään puhuneet, koska se oli omiaan vähentämään heidän omaa mainettaan. Kenraali Siilasvuo kutsui kyllä minut kerran sodan jälkeen luokseen Ouluun ja tarjosi lounaan. Näistä asioista hän puhui hyvin vähän, mutta kun minä olin lähdössä pois, hän sanoi, että ”niin, olihan niistä teidän tiedoistannekin jotain hyötyä”.
Kuhmon taistelut
Raatteesta ajoimme bussilla Kuhmoon ja matkalla pysähdyimme vierailulle kauniiseen Lentiiran kirkkoon. Kirkkoherra kertoi elävästi kolmen eri kirkon vaiheista ja valtavasta talkootyön määrästä.
Majoituimme Hotelli Kalevalaan. Aamulla kohteemme oli Jyrkänkoski, jossa on Kuhmon taistelujen infopiste ja pieni ulkoilmamuseo. Muistomerkillä pidimme Keijo Gärdströmin johdolla kenttähartauden. Valtiopäiväneuvos Mikko Pesälä piti puheen Talvisodan hengestä.
Kuhmon taistelut olivat vaativuudeltaan Raatetta vaikeammat.
30.11.1939 rajan ylittäneiden Neuvostoliiton 9. Armeijan 54. Divisioonan joukkojen tarkoituksena oli hyökätä Repolan alueelta kohti Kuhmon kirkonkylää ja siitä edelleen Kajaaniin ja Ouluun.
Kuhmon rintamalla taistelivat suomalaisen 9. Divisioonan Er.P 14 joukot, jotka muodostuivat aluksi etupäässä kuhmolaisista ja sotkamolaisista miehistä. Myöhemmin saatiin apujoukkoja mm. Suomussalmelta ja Pohjanmaalta. Er.P14 kuului ensin Pohjois-Karjalan Ryhmän ja 1.12.1939 alkaen Pohjois-Suomen Ryhmän alaisuuteen.
Vihollisuudet alkoivat Kuhmossa 30.11.1939 kello 9.45 Saunajärven Laamasenvaaralla, joka oli neuvostojoukkojen tukikohtana koko talvisodan ajan. He tekivät sinne jopa talvitien.
Neuvostojoukot etenivät kahtena rintamana Saunajärven ja Hukkajärven teitä hyväksi käyttäen. Lammasperän suunnalla Hukkajärven ja Kiekinkosken kautta Vääräjoelle ja siitä edelleen aina Tyrävaaraan edenneet joukot pysäytettiin 17.12.1939. Suomalaiset ajoivat perääntyvät neuvostojoukot itärajan taakse.
Lähimpänä kirkonkylää noin 10 km päässä neuvostojoukot olivat Lammasperän Tyrävaaralla ja Rastin Jyrkänkoskella.
Saunajärven suunnalla suomalaiset Er.P14:n joukot joutuivat taistelukosketuksiin Losossa 1.12.1939 ja Alasenjärvellä 2.12.1939. Alasenjärven pohjoispuolitse edenneet neuvostojoukot mursivat suomalaisten puolustuksen Louhenjoella 5.12.1939, jonka jälkeen joukot etenivät Rastin tienhaaraan 6.12.1939. Pisimmälle neuvostoliittolaiset pääsivät Jyrkänkosken maastossa, jonne viivytystaisteluja käyneet suomalaiset vetäytyivät 11.–12.12.1939. Läheisen Hotakanvaaran omistuksesta taisteltiin kiivaasti. Noin 200-miehisen taisteluosaston onnistui kiertää Särkijärvelle, missä ensimmäinen Kuhmon rintamalle saapunut tykkipatteri karkotti tulijat.
Joukkojen uudelleen järjestelyn jälkeen aloitti suomalainen 9. Divisioona vastahyökkäyksen 29.1.1940. Suomalaisten onnistui katkaista neuvostojoukkojen tieyhteyksiä ja saartaa joukkoja motteihin. Tämän jälkeen sota jatkui mottitaisteluina.
Neuvostoliittolaiset huolsivat motteja ilmateitse. Rastin motti säilytti puolustuskykynsä sodan loppuun saakka. Reuhkavaaran motti tuhottiin 25.2.1940 kasapanoksin ja konekiväärein. Luelahden Kenraalimotti ja Itäinen osa vallattiin. Valtaamatta jäivät Kannaksen ja Loson motit ja Luelahden Läntinen motti.
Saunajärven tie päättyi Riihivaaralle. Neuvostojoukoilla oli Riihivaaralla vahvat asemat, mistä käsin he hallitsivat tykistöllä tietä. Neuvostoliitolla oli myös ilmaherruus. Motteihin saarrettuja joukkoja auttamaan saapui mm. useita hiihtojoukkoja, joista kuuluisin oli lähes 2000 miehen vahvuinen Dolinin hiihtoprikaati. Prikaati tuhottiin lähes viimeiseen mieheen Kesselin-Kälkäsen maastossa helmikuussa 1940.
Kuhmon suunnalla suomalaisten kannalta raskaimmat taistelut käytiin Saunajärven Kilpelänkankaalla ja Löytövaaran maastossa. Kuusijoki-linja murtui 3.3.1940 ja suomalaiset joukot joutuivat vetäytymään Löytövaaraan, missä asemat pitivät sodan loppuun saakka.
Aseet vaikenivat 13.3.1940 kello 11.00
Retkemme oli Suomen historiaa laajasti käsittävä. Matkalaiset tunsivat paljon eri vaiheita ja asioita. Keskustelu oli vilkasta ja kiinnostunutta. Yhteinen havaintomme oli, että myös kotimaasta löytyy paljon uutta opittavaa. Kiitollisina menneiden sukupolvien työstä, halu uusille retkille esitettiin usealta taholta.
Eero Mattila
Karonkkamatkalaiset
Paavo Mikkonen Hulkonniemen muistomerkillä
Kirkkoherra Keijo Gärdström luovutti matkojen vastuutehtävät seurakunnan osalta kanttori Terhi Paukulle