Covid-19 on vaikuttanut reservipiirien toimintaan ja tapahtumia on pystytty järjestämään rajoitetusti. Ampumakilpailuja on saatu sentään järjestettyä jollain tasolla. Piirin hallinto on saatu hoidettua pitkälti etäyhteyksien avulla.
Lokakuussa 1939 järjestettiin ylimääräiset harjoitukset maan varautuessa sotaan poliittisen tilanteen kärjistyessä. Saksa oli 1.9. hyökännyt Puolaan ja sodan uhka leijui ilmassa. 30. Marraskuuta uhka muuttui todeksi Neuvostoliiton aloitettua hyökkäyksen koko itärintaman mitalla. Suomen reserviläiset olivat silloin valmiudessa. Tänäkin päivänä reserviläisten kenttäkelpoisuuden ylläpito on tärkeä asia ja pääasiassa siitä huolehditaan omatoimisesti.
Järjestin itselleni toimintaa tutustumisretken merkeissä Kainuun taistelupaikkoihin. Raatteentie lienee jokaisen tiedossa, Kuhmon taistelut ovat jääneet edellisen varjoon, vaikkakin siellä suunnalla käytiin myös merkittäviä taisteluita. Raatteen ja Kuhmon hyökkääjällä oli sama tavoite, katkaista Suomi Oulun korkeudelta.
Raatteentien mottien puolustajien vastarinnan alkaessa luhistua kertoi erään komppanian tuntemattomaksi jäänyt hevosmies palatessaan yksin etulinjasta seuraavaa: Hevonen kävellä lontusteli hitaasti, kun äkisti pysähtyi. Katsastaessani eteen, olin pyörtyä siihen paikkaan. Joukko vihollisia seisoi ihan hevostien varressa. Joskus olin nähnyt näkyjä, mutta nyt oli tosi kysymyksessä. Näinkö sitä jäätiin vangiksi? Sydämeni heitti volttia. Ensimmäinen ajatukseni oli – pako! Mutta ne ampuvat heti! Joku tuntematon voima pukkasi minut pystyyn. -Älkää ampuko! Rääkäisin hurjasti ja olin jatkamassa, että antaudun vangiksi. Mutta tuota jatkoa en ennättänyt karjaista, kun tapahtui ihme. Vihollisporukka nosti kätensä antautumisen merkiksi. Häpesin pelkuruuttani, häpesin huutoani. Mutta aloin hiljalleen niellä mahaani, kun tajusin etteivät ummikot venäläiset olleet käsittäneet huutoani tai olivat käsittäneet sen huudoksi ”antautukaa”, ja säikähtivät minua, tavallista kookkaampaa miestä. Ei siinä auttanut muu kuin nousta reestä ja ryhtyä riisumaan viholliset aseista. Rehellisenä miehenä minun on tunnustettava, että käteni sekä jalkani vapisivat armottomasti, kun lähestyin ensimmäisiä punasotilaita. Nöyrästi ne tarjosivat minulle aseensa, jotka lastasin rekeen. Heitä oli kaikkiaan 19. Tämän jälkeen komensin vankiporukan kävelemään rekeni perässä ja pitämään minuun vähintään viidenkymmenen metrin välimatkan. Vasta iltahämärissä tulin perille esikuntaan. Siellä vangit laskettiin, ja niitä oli nyt 25 kappaletta. Tien hämärässä oli liittynyt jonoon kuusi uutta.
Kainuusta löytyy paljon nähtävää sotahistoriasta kiinnostuneille.
Mukavaa syksyä
Olli Leisti
Kymenlaakson Reserviläispiirin puheenjohtaja
